Enoa ja meininkiä

Oma keväträkävaivani eivät ilmentyneet mutta se osuivat taannoin enooni Ottoon.

Hän osasi kaikkea, viisaustieteitä ja kädentaitoja. Ennen kaikkea sanavalmiutta!

Osasi vaikka oli käynyt vain neljä luokkaa alakansakoulua.

Otolla olivat sillä tavalla nauravat älysilmät, että hän olisi keksinyt penisilliinin ellei sitä olisi jo keksitty. Atomipommia Otto ei olisi halunnut keksiä vaikka takuulla olisi senkin osannut.

Otolla oli omimani nerudalainen elämännäkemys: kenenkään ei pidä matkustaa elämän läpi kolmannessa luokassa.

Otto oli kunnanlääkärin luottomies remonttiasioissa. Aina kun jokin paikka pyki soitettiin Otolle. Palkkioiksi hän sai viettää reseptillä, no, oton päivää.

Kerran iski Ottoon räkätauti, lentsu. Hän meni sunnuntaina valittamaan lääkärilleen. Tämä koputteli ja tutki vedettyään suojakäsineet sormilleen.

Silloin Otto valpastui:

– Pelkäätkö jättäväsi sormenjälkiä?

Vielä Otto tiedusteli, että onko sairaus vakavaakin lajia.

Lääkäriä harmitti kun oli viikonloppuvapaa ja päivällisvieraatkin istuivat jo sunnuntaiaterialla. Hän äsähti:

– Näitä tapauksia ovat hautausmaat tulvillaan.

Noin sanoi ja tyrkkäsi Otolle pillerisatsin:

– Jos ei tokene, tule keskiviikkona uudelleen.

Otto paarusti kiinteistöönsä ja kohta soi puhelin. Lääkäriltä oli mennyt vessanviemäri tukkoon kesken päivällisen.

Otto venkoili, että evästä olen ottamassa ja nythän on vapaa viikonloppu. Lupasi mennä kuitenkin pilke silmäkulmassa.

Meni, tipautti pyttyyn pari ylivuotista pilleriä ja sanoi:

-Jos ei tokene, niin tohtori soittaa keskiviikkona uudelleen.

Semmoinen mies oli Otto.

Ei se räkätauti tauti vakavaa lajia ollut, mutta muuan toinen, kivulias,, oli. Sinne Otto joutui, Heinäveden kirkon kupeeseen.

Niin maailmassa levitti lämpöä lähimmäisiin yksi sydän vähemmän.

Rauhaa Otolle sinne jonnekin jossa meri tavoittaa taivaan äären.

IMMU