Gogolin kesä: surun ja naurun liitto

 

Kaksi huutoa on jäänyt kiirimään maailmaani. Toinen nousee Edvard Munchin Huuto- taulusta.

Se on freudilainen huuto, huuto sisimmästä, huijauksen nostattama huuto, avuton huuto konfliktien valhekuvan edessä.

Toinen huuto nousee tuskaisena epätoivon, poljettujen ja nöyryytettyjen todellisuudesta.

Se on Nikolai Gogolin (1809 – 1852) Päällysviitan Akaki Akakijevitšin huuto kun häneltä on ryövätty upouusi päällysviitta.

Christer Kihlman on hoksannut, että se on proletaarinen, aineellisen hädän kauhea ja voimaton huuto.

Kertasin Gogolin keväällä syntymäpäivän alla – hän syntyi aprillipäivänä, kuinkas muuten – kunniaksi hänen Päällysviittansa. Kerrotaan että J.K. Paasikiven yöpöydällä oli aina jokin Gogolin teos.

Gogolin sielun kotimaa oli muuten Rooma.

Gogolia on aina luettu humoristina. Gogolia lukiessa alussa on hauskaa, lopussa itkettää. Gogol muutti kirjallisuudessa käsitystä koomisesta ja traagisesta.

Päällysviitan juoni on varsin yksinkertainen. Köyhä kirjuri tekee suuren päätöksen ja tilaa uuden päällysviitan.

Akaki Akakijevitš viettää niukkaliekkistä elämää.

Mutta päällysviittahanke muuttaa kaiken. Toki hänen on tingittävä, säästettävä saadakseen rahat kokoon. Hän jopa kävelee kadulla varpaillaan estääkseen kengänpohjien kulumisen.

Kun viitta valmistuu ja on ensimmäistä iltaa hänen yllään – kaikkien hypistelltävän – se ryöstetään häneltä pimeällä kadulla.

Hän yrittää selvitttää asiaa poliisien ja vaikutusvaltaisen virkamiehen avulla. Hänet sysitään syrjään, komennetaan ulos. Mitä nyt yhdestä viitasta!

Akaki Akakijevitš kuolee suruunsa ja hänen haamunsa kiertää sitten kaupunkia tempomassa päällysviittoja ihmisten yltä. Myös sen kopean virkamiehen yltä, joka ei hänestä piitannut.

Siinä missä Hamlet on neuroottisen oppineen uni, on Päällysviitta groteski ja julma painajaisuni.

Veijo Meren mukaan Gogolilla oli kuitenkin suuri elämännäkemys. Oli se moderninkin, nykypäivään soveltuva, johon kuuluivat olemattomuus (elämättömyys), tyhjyys ja kaiken paikkansa pitämättömyys.

Venäläiskirjailijoiden sanotaan syntyneen Gogolin viitan alta. Dostojevski taas totesi, että Gogol syntyi Homeroksen hihasta.

Gogol paastosi itsensä hengiltä. Väitetään että hänen viimeiset sanansa, tajutessaan kuolevansa, olivat: ”Tuokaa tikkaat.”

Eikä Gogolin naurua aiheuttanut ohimenevä ärtymys tai sapekas sairaalloinen luonteenlaatu, eikä kevytmielinen hohotus, jolla viihtymättömiä ihmisiä ajankuluksi huvitetaan.

Eikä se ollut myöskään satiirikon kulmikas nauru, vaan se suihkusi vuolaana naurun ehtymättömästä lähteestä; ilon ja surun sisäkkäisyydestä.

IMMU

+3
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu