Heppu normaali?

On kysytty, että podenko sielunhätää koska en kuulu mihinkään sakkiin.

Osaan vastata vain tavanomaisesti:

En kuulu mihinkään klubeihin, seuroihin, pokkaporukoihin, puolueeseen, urheiluhulluihin, joten ei ole velvollisuuksiakaan ketään kohtaan. Voisiko sitä kutsua ”vapaudeksi”?

Minusta on normaalia potea yksinään maailmantuskaa, poiketa valtavirrasta, uskoa utopiaksi leimattuun parempaan maailmaan.

Koronaa en ole kokenut koska ikäni olen pitänyt turvaväliä, henkistä ja fyysistä, epäilyttäviin henkilöihin. Etenkin mustavalkoisiin, joilla asioissa on aina kaksi puolta: oma ja väärä.

60-luvun nuoruuden iskulause on sydämeni ikoninurkkaukseen tatuoitu anarkistihuuto: Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia.

Tässä tositovi 37 vuoden takaa, että Sinäkin arvostaisit yksilöllisen omituisuutesi lahjaa.

Pyhävieraita oli tulossa, makailin yläkerrassa. Paikalle ehätti tytär Timjami, viisi vuotta:

– Mikä se on se helvetti?

– Helvetti on ikään kuin taivaan pannuhuone, ähkäisin ja yritin keskittyä Felix Hessin väitöskirjaan bumerangin aerodynamiikasta.

– Miksi sinä et ole oikeissa töissä niin kuin muut isät? Sinä vain makailet ja huokailet.

– Jokaisella on hommansa. Minä heitän hatun ilmaan, valtaosa kulkee hattu kourassa.

Alakerrassa, kuuluvuus molempiin suuntiin toimii, kolahti. Tahallisesti.

– Miksi ihmisellä on omatunto?

– Vilunki-ihmisellä omatunto vain varoittaa väärinteossa, että joku saattaa nähdä.

Timjami kiihdytti tuohtumustaan:

– Sanovat sinua omituiseksi. Et ikinä puhele ja innostu samasta kuin muut,

– Jos vielä kälisevät, lausu niille Eino Leinon säkeet: ”Pisara olin, / mereen tulin, / tahdon taas pisara olla.”

– Onko köyhyys paha?

– Köyhyys on siitä kummallinen taakka, että mitä useampi sitä kantaa, sitä raskaampi se on.

Timjami pyyhälsi pois. Alakerrassa alkoi ilmiselvä naisneuvonpito.

Vieraat tulivat aikanaan loihtimalleni perinteiselle neljän ruokalajin päivälliselle. Muuan ystävälllinen rouva kysäisi Timjamilta:

– Onkos pikkuneiti jo hoidossa?

– Ei meillä ole varaa kahteen paikkaan. Äiti kun sanoi isän puhuvan niin outoja, että se pitää viedä hoitoon.

No, vapaana yhäkin ollaan vaikka usein ympärillä on tyhjä rinki.

Ilo ja suru vaihtavat paikkaa äkillisesti. Kolmen sekunnin primitiivireaktioita esiintyy ja tuota pikaa kytö halata lähimmäistä, häpeilemättä.

Normipoikkeaman tae on ollut Nikolai Leskovin Lumottu vaeltaja:

”Koko elämäni ajan olen ollut sortumaisillani, enkä kuitenkaan ole joutunut perikatoon.”

Lauhassa on ollut hyvä elää rauhassa:

IMMU