Heppureissu
Taas udellaan, että mitenkäs pitkät pyhät. Mitä siihen vastata? Kuuntelematta turhuutta kiliseviä kulkusia. Arkisesti nahistellen. Korttia lyöden ja keskiolutta siemaillen.
Jos nuo eivät uteliaita hiljennä niin aion naultata joulun, että reissun päällä, naisissa:
Poikkesin taas A.P. Tšehovin kanssa Jaltalla. Tarkistimme ulkoiluttaako Anna Sergejevna yhä sylikoiraansa rantakadulla. Yhtä mieltä olimme, että Annaa kohdannut rantakaturakkaus ei ollut keneltäkään pois.
Moskovassa pysähdyin professori Nikolai Stepanovitšin luona. Arasti kyselin kuinka kasvattitytär Katja voi. Pröystilevän vaimonsa uhalla professori tarjosi kaalikeittoa ja savulahnaa jauhokastikkeessa. Katjan tila jäi arvailuksi, suru ilmeni vanhuksen kasvojen uurteista. Ikävä tarina se on, ikikiehtova.
Koska suuri aika vaatii suuria ihmisiä, käväisin J. Hašekin kera Prahassa oluella Pikarissa kello kuusi. Ahneesti kuuntelimme erään myönteisesti omituisen sekarotuisia koiria kauppaavan Švejkin päivitystä Budojevicistä ja korkeamman asteen hölmöilystä kokemassaan maailmansodassa.
Matka Roomaan luontui A, Moravian kanssa. Villa Balestran puistossa istui yhä Jeanne runokirja tuoksuvassa sylissään. Hän hellytti: ”Voisi hyvin kuvitella, että Apollinairen runot ovat sinun kirjoittamiasi. Silmäsi loistavat niin kummasti kun lausut niitä.”
Jatkoin Firenzeen. Joel Lehtonen oli näet kuvaillut kutsuvasti Kirjeissään yötä nuoren lesken luona. Joel oli syleillyt häntä viisi kertaa ja olisi useamminkin mutta lopulta leski käänsi selkänsä. Kuinka ollakaan niin nautimme Trippa alla Fiorentinaa, härän pötsiä.
Kuolemaan rinnastettavan syli-ikävän vallassa matkasimme Volgan mutkaan Kostroman tienoille, Juhani Peltonen ja minä. Seuranamme majuri af Åkerlille.
Siellä odotti valkoisissaan ruhtinaan tytär Marfusa, salapullo liinavaatekaapissa.
Majuri lausui hänelle: ”Rastaan nokkima omena / putosi puutarhapolulle. / Se vieri kunnes pysähtyi / sinun juurellesi.”
Sille reissulle hän jäikin.
Paluumatkalla levähdin Pyhän Jermolain Lumituiskuun Katoamisen Vinossa Erakkokirkossa. Ihmeitä tekivät siellä joulusielulle ikonit.
No, valistunut, mahdollinen, lukijani jo arvaa, että en sinkoillut koronalinkona. Koska nykykirjat eivät ole luovaa taidetta, eivät siis kestä uutta lukukertaa, pitäydyin vanhaan ja läksin turneelle tutussa seurassa.
Virkistäviä olivat reppureissuni. Etenkin takuu toimi: Artekin sohva, oma tyyny ja kotivessan edut.
Reissurauhaa tällä toistaiseksi päättymättömällä väliaikamatkalla:
IMMU
Kirjallisilla matkoilla joulunpyhät siis.
Kannattaakin jättää nykykirjat tulevaisuuteen noin sadan vuoden päähän, taas. Moni hyvä nykykirja on liikaa aikalaisilleen, niin on ennenkin ollut. Monesti lukija liikaakin löytää sieltä itsensä – oman ajan kuvastahan kyse on – joten jos kirjailija ei ole tarpeeksi mairitellut, syytä on loukkaantua.
Antikvaari-kirjakaupat, joita on netissäkin, ovat täynnään niitä kirja-aarteita, jotka ovat saaneet ajan patinaa, ja joita voi lukijana nauttia etääntyneenä, ei tarvitse loukkaantua, kaikki on menneessä.
Ilmoita asiaton viesti
Heh! Ehkä itseironiani oli huonosti muotoiltu kun mainitsin nykykirjoista. Mutta onhan se käynyt niin että lukiessa, tai muuten keskenään itsensä jääneenä, yksinäisyyden hetkinä, olen pelästänyt: josko löydän itseni enkä sitten ilkeä kertoa mitä löysin…
Voe lajinsa Immu Kuopiosta
Ilmoita asiaton viesti
Itsensä etsiminen ja löytäminen on ihmisen elämän se suuri seikkailu. Kun löytää, alkaa uusi suuri seikkailu hyväksyä itsensä. Huumoria matkaevääksi!
Ilmoita asiaton viesti