Isänmaa ja -äidin

Huomenna se on, itsenäisyyspäivä. Minulla on kolme suomalaista, jotka, maailman mitassa, ovat ehtymättömiä sankareitani.

Samalla lähestyy syntymäpäivä. Isä oli suunnitellut, että synnyn 6.12. Ylösalaisin kääntyi sekin: 9.12.

Korjasin asiaa käymällä RUK:n.

Paavo Nurmen löysin kun lapsena luin Martti Jukolan Huippu-urheilun historian. Nurmi oli tahtomies, kiinnitti köydellä itsensä veturiin ja juoksi sen vierellä, olen sittemmin lukenut.

Alvar Aaltoon sitoi minut lopullisesti kun arkkitehtiystäväni Italiassa esitteli Riolan pikkukaupungissa Aallon piirtämän kirkon. Tajusin mitä tarkoittaa luonnonvalon siivilöityminen.

Jean Sibelius tietysti.

Itsenäisyyspäivä meillä on vuosikymmenet ollut perinteinen.

Ruoaksi kuhaa Mannerheimin tapaan. Alle (minulle) Marskin piripintaryyppy.

Sitten soittimeen Sibeliusta, toinen sinfonia, D-duuri. Näin se korvissani ja aivoituksissani kulkee, se on historiaa, tätä päivää, huomista:

Andante: murskaava protesti kaikkea vääryyttä vastaan mikä aikaamme uhkaa, riistää auringolta valon, kukkasiltamme tuoksun.

Sherzo: kuva kiireisestä valmistautumisesta. Jokainen vetää kortensa kekoon. Syyn kiireeseen tuntee tajuavansa kun oboeaihe puhuu lämpimän hartaasti siitä mikä on vaaralle alttiina.

Finale: voitonriemuinen päätös joka herättää mielikuvan valoisista ajatuksista ja lohdullisista tulevaisuuden näköaloista.

Sen päälle, ettei ihan elitistisenä pidettäisi vaan taustansa säilyttäneenä, kapuan pianon ääreen ja heläytän Hiski Salomaan Vapauden kaihon.

Se on kynttilän sytyttämistä äidinpuoleisen suvun miehille, vanhan hautausmaan graniittipaadella, jossa lukee 1918 Vakaumuksen miehille.

Kun soitot on soitettu, tuntee nousseensa ylänköjen rauhaan, jonka hiljaisuudessa ihmisen on helpompi säilyttää eheytensä.

Hiljaisuus on jo ainoa kristillisyyden siru, mikä meissä on jäljellä.

Itsenäistä rauhaa kaikille:

IMMU