Isänmaa ja -äidin.

Huomenna se on itsenäisyyspäivä. Minulla on kolme suomalaista, jotka, maailman mitassa, ovat ehtymättömiä sankareitani.

Paavo Nurmen löysin kun lapsena luin Martti Jukolan Huippu-urheilu historian. Nurmi oli tahtomies, kiinnitti köydellä itsensä veturiin ja juoksi sen vierellä, olen sittemmin lukenut.

Alvar Aaltoon sitoi minut lopullisesti kun arkkitehtiystäväni Italiassa esitteli Riolan pikkukaupungissa Aallon piirtämän kirkon. Tajusin mitä tarkoittaa luonnonvalon siivilöityminen.

Jean Sibelius. Itsenäisyyspäivä meillä on vuosikymmenet ollut perinteinen.

Ruoaksi kuhaa Mannerheimin tapaan. Alle (minulle) Marskin piripintaryyppy.

Sitten soittimeen Sibeliusta, toinen sinfonia, D-duuri. Näin se korvissani ja aivoituksissani kulkee, se on historiaa, tätä päivää, huomista:

Andante: murskaava protesti kaikkea vääryyttä vastaan mikä aikaamme uhkaa, riistää auringolta valon, kukkasiltamme tuoksun.

Sherzo: kuva kiireisestä valmistautumisesta. Jokainen vetää kortensa kekoon. Syyn kiireeseen tuntee tajuavansa kun oboeaihe puhuu lämpimän hartaasti siitä mikä on vaaralle alttiina.

Finale: voitonriemuinen päätös joka herättää mielikuvan valoisista ajatuksista ja lohdullisista tulevaisuuden näköaloista.

Sen päälle, ettei ihan elitistisenä pidettäisi vaan taustansa säilyttäneenä, kapuan pianon ääreen ja heläytän Hiski Salomaan Vapauden kaihon.

Se on kynttilän sytyttämistä äidinpuoleisen suvun miehille, vanhan haustausmaan graniittipaadella, jossa lukee 1918 Vakaumuksen miehille.

Kun soitot on soitettu, tuntee nouseensa ylänköjen rauhaan, jonka hiljaisuudessa ihmisen on helpompi säilyttää ehetyensä.

Hiljaisuus on jo ainoa kristillisyyden siru, mikä meissä on jäljellä.

Itsenäistä rauhaa kaikille:

IMMU

 

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu