Isäveromätky

En ole suvainnut, että minulle vietetään isänpäivää. Isäni kuoli kun olin viisi.

Isä oli komea, ryhdikäs ja älykäs, sanottiin. Yhä suren, ettei hän luovuttanut minulle yhtään juuri noista ominaisuuksistaan.

Minulla ei ole poikaa, jolle olisin voinut toimia miehen mallina. Parempi ehkä niin…

On kuitenkin tytär, jolle kai selvisi minusta miehen malli. Hän on 42 -vuotiaana yhä sinkku.

Kaikesta tuosta on kertynyt epäluulo, että isä onkin biologinen välttämättömyys mutta sosiaalinen onnettomuus.

Koska minulta puuttuu faktoja isänpäivän vietosta, niin annetaan epä- ja ennakkoluulojen elää eri isyysvaihtoehtojen ja parisuhdetilanteiden mahdollisen todellisuuden ja huumorin kaksoisvalaistuksessa:

– Isä, sinä pilasit lapsuuteni.

– Minä vai? Enhän ollut juurikaan paikalla.

– Isä, miksi menit äidin kanssa naimisiin?

– Sinäkin olet jo alkanut sitä ihmetellä.

– Rakas, saatkin isänpäivänä yllätysaterian.

– Olet siis repinyt säilykepurkeista etiketit pois.

– Minkä isänpäivälahjan aiot antaa minulle?

– Avioeron.

– En halua mitään niin kallista.

– Kuinka juhlistaisimme isänpäivää?

– Minuutin hiljaisuudella.

Isä kuoli marraskuun hyhmään. Hänestä pikkupojalle mieleen muutama kuva. Silmät jotka olivat välillä kuin pohjattomat surun kaivot ja joihin usein kapusi suupielistä alkanut ilo elämästä.

Kun hän nauroi ei sitä synnyttänyt ärtymys tai sapekas luonteenlaatu tai tarve tehdä naurunalaiseksi kaikki, pyhäkin, jota ei ymmärtänyt eikä kevytmieleinen hohotus, jolla viihtymättömiä huvitetaan.

Eikä se ollut satiirikon kulmikas nauru vaan se suihkusi vuolaana naurun ehtymättömästä lähteestä – ilon ja surun sisäkkäisyydestä. Kiitos siitä perinnöstä.

Kuva isästä piirtyy marraskuussa on Juhani Peltosen runossa:

”Isä kuuluu syksyyn, / jolloin lakastutaan, huurrutaan, / mennään riitteeseen ja jäädytään / lopuksi pohjaa myöten.”

Rauhaa sinulle sinne jonnekin missä riite tavoittaa sulan meren:

IMMU