Itkuhirsi vai kyyn eleet

Hesarissa hieno juttu ”Suomalaiset ovat pikkuhiljaa oppimassa kohtaamaan tunteensa”.

Minulla on lapsesta asti ollut vaikeuksia silmien kyyneltymisen vuoksi.

Pitkään olemme eläneet tunneköyhää aikaa. On ollut trendikästä olla tunnekuohunsa hillitsevä luonne, terästettynä ivantäyteisellä pöhöegoisuudella. Kun tekee kaiken ylevänkin naurunalaiseksi selkääntaputtajia piisaa.

Kyyn eleet ovatkin monella kyyneleiden tilalla.

Hyötyliikuttuvia on runsaasti poliitikoissa, teennäisuskovaisissa, vehnästelijöissä, heissä jotka ”kaikkien hyvien asioiden puolella”.

Ollenkin aina ollut kiinnostunut itkusta – naisen, miehen, nuorten, vauvojen.

Aidoilla kyynelillä onkin ihmiselle terveydellinen merkitys.

On tutkittu murheitkijän ja sipulinkuorijan elintoimintoja kyynelvuon virratessa. Shakespeare kirjoitti, että kyyneleet asuvat sipulissa. Siis tekokyyneleet.

Oikeasti itkiessä vapautuu kehosta endorfiinia, kehon omaa kipulääkettä. Se toimii morfiinin tapaan ja huolehtii kehon hyvinvoinnista. Murhe- ja iloitku ovat aivojen aikidoa.

Minulla on vaikeuksia juuri itkun ja naurun kanssa. Se paljastaa slaavilaisen sielun. Itku ja nauru keriytyvät sisäkkäin kuten Nikolai Gogolilla. Lukiessa alussa naurattaa ja lopussa itkettää.

En itke vaikkapa nyyhkyelokuvissa tai teattereissa. Mutta kyynelehdin kun valkoiset ampuivat Pohjantähdessä Aatu Halmeen, joka ei edes osallistunut sotatoimiin.

Luin kirjan kai liian nuorena, 12-vuotiaana ja Halme osoitti maailmannäkemykseni suunnan.

Halmeessa oli kaksi aitoa ja tärkeää piirrettä, jotka eivät koskaan horjuneet vaan vahvistuivat alati: yhteiskunnan pieniin ja vähäosaisiin kohdistuva myötätunto ja voimakas vastenmielisyys väkivaltaa kohtaan.

Jo lapsena kyynelehdin, salaa, kun katsoin Chapilinin elokuvia. Pahinta peläten ja parasta toivoen.

Kevyt musiikkirallatus ei juuri kosketa. Mutta Markus Allanin laulamana minulla on muuan harvinais-cd. Unto Monosen Erottamattomat pysäyttää yhä – jopa liki 50 vuoden aviosuhteenkin vuoksi. Sitä paitsi siinä on hellytävän kaunis harmonikalla soitettu kaunis väliosa.

Jos mieli on herkkänä kuuntelen A. Järnefeltin Kehtolaulun tai Maaritin laulaman Maan korvessa kulkevi lapsen tie…

Minulla on pitkä ura itkettäjänä. Olipa suvussa ristiäiset, rippijuhlat, häät, syntymäpäivät tai hautajaiset jouduin puhumaan.

Äidin kuoltua lopetin. Aloin epäillä, että sallin sen jälkeen sydämeni liikuttuvan vain jos saan porukan parkumaan.

Jos kotona kehkeytyy suukopua, en ryhdy sanallisestikaan nujakoimaan. Silmät vain kostuvat kun julistan, että lähden tästä merille. Silloin puoliso vakuuttaa ensin olevansa väärässä ja minä hänen olleen, taas, oikeassa.

Periaate on, että jos ei kykene hyväksymään toisen pieniä paheita, ei osaa arvostaa hänen suuria hyveitäänkään. Siitä kuteesta on kestoavioni tehty.

Lopuksi: minulla on ympärivuotisesti nuha, koska vapautta, tasa-arvoa ja rauhaa tylyttävässä maailmassa on joutunut uuraasti itkemään sisäänpäin.

Lapset itkevät syntyessään ja joka päivä opettaa tietämään miksi. Jos maailma olisi palkitseva he takuulla nauraisivat tullessaan ulos kuun maisemasta äidin kohdussa.

Eli rauhaa koen silloin kun huomaan ryppyjen olevan siellä missä itkut ja naurut ovat olleet.

IMMU