Järjen talutusnuoraa höllentämässä

Tänään – 28.2. – on esseepäiväni. Silloin syntyi 1533 Ranskassa St. Michele-de-Montaignessa kirjailija Michele de Montaigne. Siellä hän myös kuoli 1592.

Mielestä kaivautuu kasku, jonka mukaan kun (tai myös jos) Jumala loi ihmisen niin katsottuaan lopputulosta hän särki muotin.

Montaigne kirjoitti: ”Muut kasvattavat ihmistä, minä näytän hänet sellaisenaan ja kuvaan varsin epämuotoista yksilöä, jonka totiesesti tekisin ihan toisenlaiseksi, jos pääsisin hänet uudelleen muovaamaan.

Hän ei päässyt. Muottia kun ei enää ollut…

Yksi itsetuntemukseni pitkospuu on ollut Michel de Montaignen Esseet.

Mikä essee sitten on?

Montaigne siteeraa itseään vanhempien ajatuksia ja punnitsee omian ajatuksiaan niitä vastaan. Se merkitsee sitä, että hän jaloittelee omaa järkeään, höllentää talutusnuoraa tai päästää sen irti, jotta se saa nuuhkia mielensä mukaan.

Järki on kaikkeen sopiva työkalu, Montaigne todistaa kirjoituksillaan. Siksi hän sekaantui kaikkeen ja käytti kaikkia tilaisuuksia koetellakseen sitä esseissään. Jos eteen sattui aihe, jota hän ei ymmärtänyt, niin juuri siitä syystä hän kajosi siihen.

Kirjailija antoi lukijalle vapauden assosioida ja kokea hoksaamisen jumalaisen henkäyksen.

Älkäämme silti pitäkö häntä mieleenjuolahdusten sunnuntailapsena.

Jo aiheet viestivät ajatuksen laaja-alaisuutta: valehtelijat, pelko, ystävyys, yksinäisyys, juoppous, vanhuus, seksi, kirjat, korkean aseman haitat.

Michel de Montaignen äänensävyä toki leimaa aika ajoin hiljainen alakuloisuus ja tietoisuus siitä, että moni asia elämässä on peruuttamatonta, siksikään hän ei anna suoria neuvoja. Senkin hän sanoo, että kirjoittaminen alkoi yksinäisyyteen ja kirjojen ääreen vetäytymisen aiheuttamasta poikkeuksellisen melankolisesta mielentilasta.

Mutta lopulta hän onkin valoisa luonne, koska essee on kirjallisuuden muoto, joka ei anna varustaa itseään nimilapuilla. Se vääntäytyy irti kaikkien määritelmien otteesta ja pysyy saattamaan määritelmien muotoilijat naurunalaisiksi.

Michel de Montaigne inhosi ”sympaattisia ihmisiä”. Siis heitä, jotka muka tahtovat kaikille hyvää, eivätkä siis kenellekään hyvää.
Siihen sopii aitoranskalainen viisaus: Kaiken ymmärtäminen on kaiken pahankin anteeksi antamista.

Ystävyydestä de Montaigne kirjoitti näin:

Tarvitaan lukuisia yhteensattumia sitä rakentamaan, että on jo paljon jos kohtalo onnistuu luomaan ystävyyden kerran kolmessa vuosisadassa.

Ainoa imperatiivi niissä on elämän kunnioittaminen. Teoksen viimeinen kirjoitus Kokemuksesta kertoo sairaudesta, kivusta ja kuolemasta, mutta päättyy ylistykseen ilolle ja elämälle:

”Kun nukun, nukun, kun tanssin, tanssin.”

Esseen kirjoittajan ensimmäinen ohje montaignelaisittain voisi olla: Riisu pois kaikki hurskastelu ajatuksistasi.

IMMU