Järjen talutusnuoraa höllentämässä

Nyt lehdissä alkanut ilmestyä ”esseitä”. Myös maakuntakärpäslätkissä. Ne ovat useimmiten loukkaus esseetä kohtaan. Ne ovat usein toimittajien itsetehostusteelmiä.

Pitkin syksyä olen uuslukenut ranskalaisen Michele de Montaignen (1533-1592) kirjaa Esseet.

Mikä hyvä essee sitten on?

Montaigne siteeraa esseissään itseään vanhempien ajatuksia ja punnitsee omia ajatuksiaan niitä vastaan. Hän ei rehvastelee, että ”keksin” tämän ihan itse Se merkitsee sitä, että hän jaloittelee omaa järkeään, höllentää talutusnuoraa tai päästää sen irti, jotta se saa nuuhkia mielensä mukaan.

Järki on kaikkeen sopiva työkalu, Montaigne todistaa kirjoituksillaan. Siksi hän sekaantui kaikkeen ja käytti kaikkia tilaisuuksia koetellakseen sitä esseissään. Jos eteen sattui aihe, jota hän ei ymmärtänyt, niin juuri siitä syystä hän kajosikin siihen.

Kirjailija antoi lukijalle vapauden assosioida ja kokea hoksaamisen jumalaisen henkäyksen.

Älkäämme silti pitäkö häntä mieleenjuolahdusten sunnuntailapsena.

Jo aiheet viestivät ajatuksen laaja-alaisuutta: valehtelijat, pelko, ystävyys, yksinäisyys, juoppous, vanhuus, seksi, kirjat, korkean aseman haitat.

Michel de Montaignen äänensävyä toki leimaa aika ajoin hiljainen alakuloisuus ja tietoisuus siitä, että moni asia elämässä on peruuttamatonta Siksikään hän ei anna suoria neuvoja. Senkin hän sanoo, että kirjoittaminen alkoi yksinäisyyteen ja kirjojen ääreen vetäytymisen aiheuttamasta poikkeuksellisen melankolisesta mielentilasta.

Mutta lopulta hän onkin valoisa luonne, koska essee on kirjallisuuden muoto, joka ei anna varustaa itseään nimilapuilla. Se vääntäytyy irti kaikkien määritelmien otteesta ja pysyy saattamaan määritelmien muotoilijat naurunalaisiksi.

Michel de Montaigne inhosi ”sympaattisia ihmisiä”. Siis heitä, jotka muka tahtovat kaikille hyvää, eivätkä siis kenellekään hyvää.
Siihen sopii aitoranskalainen viisaus: ”Kaiken ymmärtäminen on kaiken pahankin anteeksi antamista.”

Ystävyydestä de Montaigne kirjoitti näin:

”Tarvitaan lukuisia yhteensattumia sitä rakentamaan, että on jo paljon jos kohtalo onnistuu luomaan ystävyyden kerran kolmessa vuosisadassa.”

Ainoa imperatiivi niissä on elämän kunnioittaminen. Teoksen viimeinen kirjoitus Kokemuksesta kertoo sairaudesta, kivusta ja kuolemasta, mutta päättyy ylistykseen ilolle ja elämälle:

”Kun nukun, nukun, kun tanssin, tanssin.”

Montaignea lukevalla ohje voisi olla: Riisu pois kaikki hurskastelu ajatuksistasi.

Syystahdistusrauhaa:

IMMU