Järjen talutusnuoraa höllentämässä

Ensin oli pakina. Sitten se kuoli. Tilalle tuli kolumni, joita kirjoittavat provinssien henkiset persut: he oikovat helpoimman mukaan ja ovat aina, muka, oikeassa.

Nyt lehdissä on vallalla essee. Se on useimmiten loukkaus esseetä kohtaan.

Yhä useammassa lehdessä ilmestyy näitä ”esseitä”. Ne ovat kovin usein pöhöegoisten toimittajien itsetehostuksen aikaansaannoksia.

Mutta eihän ihminen kaihda mitään keinoja välttääkseen ajattelun vaivan.

Yksi itsetuntemukseni pitkospuu on ollut ranskalaisen Michel de Montaignen (1533-1592) Esseet. Se on ollut alkuvuoden kertausykkönen.

Mikä essee sitten on?

Montaigne siteeraa itseään vanhempien ajatuksia ja punnitsee omian ajatuksiaan niitä vastaan. Se merkitsee sitä, että hän jaloittelee omaa järkeään, höllentää talutusnuoraa tai päästää sen irti, jotta se saa nuuhkia mielensä mukaan.

Järki on kaikkeen sopiva työkalu, Montaigne todistaa kirjoituksillaan. Siksi hän sekaantui kaikkeen ja käytti kaikkia tilaisuuksia koetellakseen sitä esseissään. Jos eteen sattui aihe, jota hän ei ymmärtänyt, niin juuri siitä syystä hän kajosi siihen.

Kirjailija antoi lukijalle vapauden assosioida ja kokea hoksaamisen jumalaisen henkäyksen.

Älkäämme silti pitäkö häntä mieleenjuolahdusten sunnuntailapsena.

Jo aiheet viestivät ajatuksen laaja-alaisuutta: valehtelijat, pelko, ystävyys, yksinäisyys, juoppous, vanhuus, seksi, kirjat, korkean aseman haitat.

Michel de Montaignen äänensävyä toki leimaa aika ajoin hiljainen alakuloisuus ja tietoisuus siitä, että moni asia elämässä on peruuttamatonta, siksikään hän ei anna suoria neuvoja. Senkin hän sanoo, että kirjoittaminen alkoi yksinäisyyteen ja kirjojen ääreen vetäytymisen aiheuttamasta poikkeuksellisen melankolisesta mielentilasta.

Mutta lopulta hän onkin valoisa luonne, koska essee on kirjallisuuden muoto, joka ei anna varustaa itseään nimilapuilla. Se vääntäytyy irti kaikkien määritelmien otteesta ja pysyy saattamaan määritelmien muotoilijat naurunalaisiksi.

Michel de Montaigne inhosi ”sympaattisia ihmisiä”. Siis heitä, jotka muka tahtovat kaikille hyvää, eivätkä siis kenellekään hyvää.
Siihen sopii aitoranskalainen viisaus:
Kaiken ymmärtäminen on kaiken pahankin anteeksi antamista.

Ystävyydestä de Montaigne kirjoitti näin:

Tarvitaan lukuisia yhteensattumia sitä rakentamaan, että on jo paljon jos kohtalo onnistuu luomaan ystävyyden kerran kolmessa vuosisadassa.

Ainoa imperatiivi niissä on elämän kunnioittaminen. Teoksen viimeinen kirjoitus Kokemuksesta kertoo sairaudesta, kivusta ja kuolemasta, mutta päättyy ylistykseen ilolle ja elämälle:

Kun nukun, nukun, kun tanssin, tanssin.”

Esseen kirjoittajan ensimmäinen ohje montaignelaisittain voisi olla: Riisu pois kaikki hurskastelu ajatuksistasi.

IMMU

jk. tämä ei ole essee vaan jorina. Jotain hyötyä koronan kotiarestista…

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu