Joku vilkuttaa Sinulle. Nyt.

Savon murretta on mukava kuunnella mutta mahdotonta lukea. Silti on tehty taas murremunaus – Pikku prinssi on käännetty savoksi.

Kuka tämmöistä tarvitsee? Kellukkamahinen hehettelijä?

Onhan näitä ollut: sarjakuvia, murrepakinoita, Turussa on sikäläinen murrerunoilija, muuan onneton ”käänsi” Seitsemän veljestä stadin slangiksi.

Piti eilen palauttaa mieleen millainen ehta Pikku prinssi on.

Ikiaikaisesti on pohdittu, onko Pikku prinssi lasten satu vai aikuisille osoitettua mietiskelyä.

Esipuheessaan Antoine de Saint-Exupéry pyytää anteeksi lapsilta, että on omistanut kirjan isolle ihmiselle. Sitten hän korjaa omistuksen: ”Léon Werthille silloin kun hän oli pieni poika.”

Olen lukenut kirjaa eri tasoille hypähdellen: järjen jaloitteluna, höllentänyt talutusnuoraa, päästänyt sen irti, kääriytynyt sadun lämpimiin vällyihin, tömähtänyt todellisuuteen.

Kirjassa autiomaahan pudonnut lentäjä kohtaa ihmeellisesti lapsen ja saa häneltä viisaita opetuksia.

Kirjailijan vaiheet Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella, maailmansodassa, pakolaisvuodet Yhdysvalloissa, jossa Pikku prinssi sai lopullisen hahmonsa ja muotonsa rankkana sairaala-aikana sekä kirjat Yölento (1931) ja Siipien sankarit (1939) ovat faneille tuttuja.

Kirjailijan elämähän päättyi sodassa tiedustelulennolla putoamiseen Välimereen.

Pikku prinssikin sisältää kirjailijan elämäntarinaa. Suotta se ei ala boasta ( = natsismi joka nieli sivistyneitä yhteiskuntia?) ja päättyy myrkkykäärmeeseen.

Siinäkin mielessä kirja on lapsille tarjoiltava. Ei tyhmin ylisanoin, sillä eihän de Saint-Exupéry syytä ketään tyhmyydestä vaan osoittaa (tämä on tärkeää) kuinka tuhoisasti ja pysyvästi pelkkä kylmä järki turmelee.

Kirjan keskeisiä hahmoja ovat lammas ja ruusu, jota prinssi lampaalta suojelee.

Niin – ja ahkerasti siteerattu kettu:

”Ruusun kanssa viettämäsi aika tekee ruususta tärkeän. Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden. Ihminen on koko elämänsä ajan vastuussa kesyttämästään toisesta ihmisestä. Sinä olet vastuussa ruususta.”

Kirjassa on oikeastaan kaksi tarinaa, sanallinen ja kuvallinen. Kuvat vahvistavat ja horjuttavat tekstiä, lisäävät siihen huumoria.

Kirjaa, aikuisena lukiessa, leimaavat tummat sävyt, raskas pessimismi.

Mutta lapsen silmin se on eloisa, lämmön läpitunkema tarina. Siitä on jäänyt minulle hellyyden ikiarvuuttelu: olenko osannut olla läheisilleni elämän kynttilä, pelkkää sydäntä.

Siksikin prinssi ei ole minulle ennenaikainen vanhus tai koulumestarimainen pikkupedantti vaan todiste lapsuuden hengestä, kristallinkirkas olento, täynnä ihmetystä.

Siksi en ole ikinä pitänyt ilotulituksista vaan luomutaivaan tähtien räiskeestä.

Sopii seurailla ahkerasti tähtiä. Joku vilkuttaa Sinulle sieltä. Juuri nyt.

IMMU