Julkiluotuja

Korona ei ole tuhonnut kontaktejani En edelleenkään rupattele tuttavallisissa tunnelmissa joutavuuksia.

Mielelläni vaikenisin ystäväni herra J:n ja kolmen oikean olkaveljeni kanssa.

Työvuosina tapasin julkisia henkilöitä. Suvainnette retroilla. Näitäkin kuin tiedon puusta veistettyjä kultalastuja sain poimia:

Armi Ratia houkutteli Atlakseen, kulki perässäni, olinhan, edes nuorena, salskea (!) ja toisteli: ”Apina, apina hei, lähde yömyssylle.”

Muistin että hän oli vain kaksi vuotta äitiäni nuorempi. Menin töihin. Aamulla Armi halusi pinkan lehtiä luettaakseen jutun Marimekon hallituksella.

Hannu Salamaa jututin Elite-ravintolassa. Salama otti vain voileivän. Matti Pellonpää pysähtyi toviksi kun joku huusi: Peltsi, vippaa satanen. Pellonpää valpastui heti: Keneltä?

Aamukahdeksalta soi puhelin:

– Tässä Hannu Salama, huomenta. Minulta jäi se leipä maksamatta…

Minä lohduttelin, että ei huolta, Yläjärven Topi on sen maksanut.

Haastattelin Haavikkoa Art Housen tiloissa. Nauhoitin elämäni ainoan kerran juttelun ilman muistiinpanoja.

Mutta kun aioin kuunnella nauhaa, kuului vain huminaa.

Kirjoitin tapuliini tallettamani keskustelut muistinvaraisesti ja lähetin Haavikolle.

Ei kuulunut mitään mutta vuoden päästä soi puhelin:

– Tässä Paavo Haavikko, päivää. Juttunne oli niin tasokas, että voisin antaa toisen haastattelun.

Lippe Suomalainen mökötti makuuhuoneessa. Karin esitellessä siellä minulle aarrettaan – Mirón taulua. Kari lie raottanut sana-arkkuaan…

Karilla oli uskomaton kotiapteekki telttavuoteensa vieressä. Videoaarteisto länkkäreitä täytti yhden seinän.

Kari evästi: ”Jos kirjoitat kaiken sanomani lehteen ja joudut vaikeuksiin, soita.”

Johannes Virolaisen tapasin kumisaappaissa. Kyllikillä oli iltapuku. Tarjolla oli karjalanpiirakoita keittiössä, pöydän alla paimentolaismatto. Jussi virnuili ovelasti muistellessaan. Hänestä ei tarttunut sielullinen sikainfluenssa.

Erno Paasilinna asui Aulangon rinteessä. Häneltä oli juuri kuollut suomenpystykorva Vekku, ikitoveri. Erno oli illalla kipannut Carilloa remonttimiesten kanssa.

Hän nauroi, uskokaa pois, paljon. Se kuulosti kuin pakastettuja herneitä olisi tiputeltu lautaselle. Erno vakuutti että kameleonttimainen mukautuminen ei saa aikaan mitään, siihen kykenee vain rohkeus ja pohjavireeltään rakentava toisinajattelu, se vallanpitäjistä inhottavin keino.

Ihmisoikeusjuristi Matti Wuorella oli arkistokaapin päällä monumentaalinen määrä sikarilaatikoita. Hänellä oli suusyöpä kerran jo uusiutunut. Wuori oli ehta demokraatti. Aina hän Kuopiossa käydessään tahtoi tavata. Häneltä opin, että mikäli tuomio on lainmukainen mutta järjenvastainen,. lakia on muutettava.

Syvyyshyvässä seurassa sain taivaltaa tällä toistaiseksi päättymättömällä väliaikamatkalla kohti maailman sydäntä. Joistakin heistä tuli ystäviä, joiden seurassa sielu sai – ja saa yhä – arkenakin sunnuntain.

IMMU