Kaamosasennus

Vuodenkierto on käyty. Olemme siirtyneet portaattomasti kevätväsymyksestä kesälomauupumuksen ja syysdepression kautta kaamosmasennukseen.

Sopii muistaa, että niin kauan kuin vuodenajat vaihtuvat, on vielä toivoa, koska luonto on armoton, se lyö aina takaisin. Lujaa

Paras, jopa ainoa, tapa suojella luontoa on totella sitä.

On taas aika kerrata kaamoskirkastus:

Kaamosiltojen synkkyys – voi joko luutua tai murtua. Tai uskoa että valoa on enemmän kuin ikkuna näyttää.

Kaamoksessa moni on itsekkäimmillään. Rikkaat ovat omineet itserakkauden. Meille muille jää itsekkyyden lajeista runsaampi anti – itsesääli, itsetyydytys ja itsetuho.

Kaamos on henkisen suolihuuhtelun kurahaalarihetki. Poljetun, syrjäytetyn on aika ottaa tulesta mallia ja syttyä: Perkele! Minua ei kohdella kuin saksanpaimenkoiraa!

Rakastuessa todellisuus vääristyy. Hyisenä kaamoksena kannattaa rakastua pari kolme kertaa, edes etäihastua.

Syksyn kulku: kun kaamosaikaan vauvana syntyy raakojen poliittisten leikkausten ja vallan pelottelun vilutuksessa elää ja henkinen kaamoskrapula rähveltää sieluun, tietää ainakin pahassa maailmassa käyneensä.

Minulle käy toistuvasti näin:

Kun aurinko menee levolle, kääriytyy purppuraan ja kultaiseen brokadiin ja sinipunervat pilvet vartioivat sen lepoa, piiloudun sydämen salaiseen huoneeseen, jonka ovessa kahva on vain sisäpuolella: niin saattaa arjessakin suvaita sielulleen sunnuntain.

Onnen tuokioita voi tarkastella B. Russellin hengessä. Onnellisuus on vain harvoin sellaista, että sen lahjoittavat suotuisat olosuhteet kuin kypsän hedelmän. Ihmisen täytyy valloittaa se omakseen. Onnellisuus on enemmän pyrkimystä kuin jumalten lahja.

Paljon tuo on tuonut kärsimystä, sielun kaamosta, mutta myös uskoa, että maailmani ei sittenkään ole mennyt rikki. Se syntyi aina uudelleen kun jotain särkyi, särjettiin.

Rauhaa, kevättä kaihotessa, Pekka Kejosen toiveikkain säkein Kevätpäiväntasauksessan:

”Tähän aikaan vuodesta / voi jokainen / profetoida nähneensä valon”

IMMU