Kauniinmetsästäjät

Aurinko ampuili kultanuoliaan. Askelsin vetreästi tuumaten mitä kaunista on maailmassa: flyygeli, italialainen naisten korkokenkä, huurteinen sipulikupolikirkko Siperian radan varressa, neljän jälkeen torin poikki askeltava neito, jonka hymy, jos se kohdallani viriäisi, olisi takuulla kuin kolmenkymmenenkahden helmen välähdys. No, runollinen verkkopitsi piisatkoon, sillä ei aurinkokaan joka paikkaan yllä.

Varjo lankesi Valkeisenlammen vierustalla. Ojarumpu, olkaveljeni, siellä norkoili hätääntyneenä kuin häkkiin suljettu kondorikotka, jonka katseesta aistii Andien ikävän.

Tajuatte tapauksen. Jos semmoisen henkilön usuttaa terapeutille, on ennakoitavissa, ettei terapeutti enää ikinä palaa terveen papereilla sivistyksen piiriin.

Ei sen puoleen, ei Ojarummun olotila häirinnyt. Olen aina arvostanut keskeneräisyyttä ja epämääräisyyttä elämässä.

Johdonmukaisuus on vain mielikuvituksettomia varten.

-Terve, urahti Ojarumpu. Sanoi hän perään toisenkin sanan, semmoisen perhelehteen soveltumattoman, jossa r-konsonantti kertautuu kolmanteen potenssiin.

– Sama sinulle, joskin sielunvihollisella miinustettuna. Tuumasin tuossa mitä kaunista on maailmassa. Varsinaisesti ikääsi viittaamatta, niin olihan Jayne Mansfieldkin lajinsa tavallaan kaunis. Mutta ei nykynuoriso tiedä yhtäkään syytä muistaa Jaynea, niistä kahdesta puhumattakaan.

Ojarumpu valpastui epäluuloiseksi:

– Mistä arvasit kauneudesta mainita?

En säpsähtänyt, herkesin toverilliseksi:

– Veli, hartioitasi raskauttaa taakka. Valaisset?

Ojarumpu punalsi päätään ja pälvikaljun tuottoisa hilsealue varisti valkoisen harson hänen hartioilleen:

– Sinähän tiedät puolisoni vuosikymmenten ajoilta

– Jo vain. Hehkeä oli neito nuorena ja on yhä. Surku ettei ymmärtänyt hyvän miehen päälle…

– Anna, kuule arpeutua. Tänä aamuna se pyysi sataa euroa mennäkseen kauneussalonkiin.

– Ja?

– Minä, seinähullu, silmäsin häntä viipyilevästi ja sanoin, että ota samantien kaksi.

– Äkäisesti lähti?

– Äkäisesti. Eikä ole vielä tullut. Mitenkä tässä viritän kotilieden lämpimäksi?

Minulta oli päästä, syntymäilkeyttäkö lienee:

-Älä ainakaan livauta puolison palattua, että taisi olla salonki kiinni.

En kuitenkaan sanonut, en tietenkään olkaveljelle. Askelsimme apean kateellisina kaikille johdonmukaisille: keskiverto on aina parhaimmillaan.

Ylivilkkaalla sanamielikuvituksella raskautetun osa on rankka. Rotkolaaksossa hän alati joutuu orjantappurasta hunajansa nuolemaan.

Rauhaa teidänkin aviokurallanne:

IMMU