Kenttäheittönä

Urheilu on taas vahvasti esillä. Kielteisesti. On sukupuolisyrjintää, Olympiakomitean salailu, ahdistelua, nöyryyttämistä, valmentajien pöhöegoa.

Minulle lapsena urheilu oli rotujen esperanto kun olin lukenut Martti Jukolan Huippu-urheilun historian.

Tilanteen tasoitti George Orwell: ”Aktiiviurheilulla ei ole mitään tekemistä reilun pelin kanssa. Siihen liittyvät kiinteästiviha, kateus, ylvästely, piittamattomuus kaikista säännöistä ja sadistinen mielihyvä väkivallan näkemisestä; toisin sanoen se on sotaa ilman toisen ampumista.”

Silti olen urheiluhenkilö yhä. Vaikka työvuodet olivat minut vieroittaa urheilusta. Työpaikalla oli nk. kuntohulluja, joihin sopi Matti Kurjensaaren kiteytys:

”Huippurheilija – sairas sielu sairaassa ruumiissa. Kuntourheilija – terve sielu sairaassa ruumiissa.”

Tuntematon ajattelija onkin kiteyttänyt: Maailman lyhyin pururata on hölkkääjän korvien välissä.

Työssä urheiluhulluus pätevöitti mitä vaativimpiin tehväviin. Urheilijapoika auttoi toveriaan!

Nyt naiset ovat nousseet barrikadeille. He korostavat yhdenvertaisuutta, sukupuolten tasa-arvoa, tuovat julki raakaa ahdistelua.

Usein tosin turhaan. Miesporukat ovat tiivis hyvä veli-verkosto.

Meillä lapsena oli futisporukka. Sitten saapui Marja-Leena ja ilmoitti ryhtyvänsä molariksi ja häntä on kutsuttava Jussikin. Ok, sanoimme me pojat.

Kohta ilmestyi poikkeuksellisen hörökorvainen poika. Hänet lempinimettiin Hörökorvaksi sen kummemmin naureksimatta.

Minä jäin kilpaurheilusta pois 12-13-vuotiaana paitsi rillien vuoksi myös tympääntyneenä keskivertoihin. Jos piti harjoitella niin he mankuivat: Pelataan jo!

Monet olivat kaksikielisiä. He puhuivat suomea ja rivouksia.

Parviaisen Reiska ja minä vetäydyimme kotipihaani, lauoimme autontallin oveen, peippasimme pihassa olleita kahta mäntyä umpuhangessa, pomputtelin, Reiska huolehti tukkimiehen kirjanpidosta, palloa 1532 kertaa.

Sitten äiti huusi syömään. Meillä kun oli käytöskulttuuria, liikuntakulttuuria, ruokakulttuuria ja niistä koostui ikikiinnostukseni korkeakulttuuriin. Öhöm!

Sen myötä, koronan hiipuessa, minulla onkin yksi ulkoliikuntatoive: päästä Pariisiin J-P Sartren ja Simone de Beauvoiren lempiraintolan Cafe de Floren terassille pelaamaan dominoa.

Rauhaa, liikuttuneena:

IMMU