Koulu ainainen

Koulujen alkaminen palauttaa mieleen omia muistoja.

Suvainnnette palauttaa mieleen kouluopetuksen edut, joiden vuoksi säilyin kohtalaisen terveenä henkisesti.

Minä vänkäsin taannoin kouluun menoa vastaan koska osasin jo lukea. Kirjoittaa osasin, mutta kuten nytkin  alustavasti.

Äiti, valaiseva kuin elämän kynttilä, äsähti koulun portilla:

– Näytä olevasi mies!

Minulta herahtivat vedet silmiin:

– Tässäkö kaikkien nähden?

Laskemaan opin koska leskiäidin ja neljän lapsen taloudessa laskettiin visusti menot. Siksi en tahtonut kouluun vaan lisätienistiin, juoksupojaksi Valinta-Voutilaiseen.

Nykykoulun mollaajia ovat opettajia piinaavat virtsapäävanhemmat. Heidän jälkeläisensä kun ovat lapsineroja. Sellaisiksi he jäävätkin.

Nykyelämässä koulun tarkoituksena on tuottaa elinkeinoelämälle puolivalmista taikinaa, joka on alustettavissa – ja ostettavissa – mihin tarkoitukseen tahansa.

Työelämässä opin että urheiluhulluus pätevöittää mihin tehtävään tahansa. Se näkyy sielllä edelleen.

Talouskiimaiset vähättelevät taideaineita hömppänä. Uranosteessa ovat ”statushakuiset moniosaajat”; kaikkea osataan vähän, mitään ei kunnolla. Sitä kutsutaan luovaksi tuhoamiseksi.

Aito luovuus pelottaa valtaa. Terveesti (!) itsetuntoiset kun voivat päätyä käyttämään aivojaan: omaa oksaa kannattaa sahata vain jos siihen aiotaan hirttää.

Siksi luovuutta, vähä-älymystöesihenkilöiden johtamassa työpaikassa kohdellaan kolmella tavalla: vähättelyllä, syrjimällä, erottamalla. Erottaminen on paras, se tietää vapautta. Sen tiesi jo Paavo Haavikko.

No, tätäkin luovuutta hyvissä kouluissani suvaittiin:

Kerrattiin kymmentä käskyä. Auvis-Jaskalle lankesi kuudes. Hän vääntelehti ja kuiskasin:

– Älä houri.

Jaska heläytti sen ja opettaja pyörähti äkkiä selin…

Pohdittiin milloin Aatami ja Eeva karkotettiin paratiisista. Minä siihen:

– Syksyllä.

Opettaja pyysi perustelemaan.

– Omenat kypsyvät syksyllä, täsmensin.

Opeteltiin mittoja: millilitra, senttilitra, desilitra, litra. Opettaja kysyi Kettus-Jussilta, että mikä tulee sitten.

Kuiskasin neuvoksi että korkki. Opettaja, punaposkinen uskovainen tyttö kuuli eikä silloinkaan, nakannut kulmakarvojaan takaraivolle.

Lukiossa äidinkielennopettaja, johon olin salaisesti rakastunut, jäi äitiyslomalle ja hyvästeli:

– Immu siellä vasemmassa takanurkassa katsoo, ettei keväällä tule nelosia.

Minä salamana:

– Samaa toivotan lehtorille itselleen.

Hän sai niin rajun naurukohtauksen, että säikähdullein hänen synnyttävän kateederille.

Ikitavoite, opettajien ansiosta – on yhä edistyä ennen kuin niittokone, jota ennen viikatemieheksi kutsuttiin, valistusihmiseksi, jolla on barokkisielu.

Kiiitos Suomen koululaitos.

Kaksi opettajaa jä ikiajoiksi sydämeni ikoninurkkaukseen. Äidinkielenopettaja joka yo-keväänä lahjoitti minulla, muilta salaa, Tšehovin novellikokoelman ja uskonnon- ja psykologianopettajani, myönteinen kiistakumppanini, josta kehkeytyi hyvin korkea sakraalihenkilö, tervehti minua vuosikaudet:

– Terve sinä nasaretilaisen kulkurifilosofin inkarnaatio, joka olet palannut maan päälle korjaamaan jo ammoin alkanutta virheitten, vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien sumaa.

Koulurauhaa:

IMMU

immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu