Koulu ainainen

Koulutkin alkavat asteittain.
Minä vänkäsin taannoin kouluun menoa vastaan koska osasin jo lukea. Kirjoittaa osasin, mutta yhä vain alustavasti.
Äiti, valaiseva kuin elämän kynttilä, äsähti koulun portilla:
– Näytä olevasi mies!
Minulta herahtivat vedet silmiin:
– Tässäkö kaikkien nähden?
Laskemaan opin koska leskiäidin ja neljän lapsen taloudessa laskettiin visusti menot. Siksi en tahtonut kouluun vaan lisätienistiin, juoksupojaksi Valinta-Voutilaiseen.
Nykykoulun mollaajia ovat opettajia piinaavat virtsapäävanhemmat. Heidän jälkeläisensä kun ovat lapsineroja. Sellaisiksi he useimmiten jäävätkin.
Nykyelämässä koulun tarkoituksena on tuottaa elinkeinoelämälle puolivalmista taikinaa, joka on alustettavissa – ja ostettavissa – mihin tarkoitukseen tahansa.
Talouskiimaiset vähättelevät taideaineita hömppänä. Uranosteessa ovat ”statushakuiset moniosaajat”; kaikkea osataan vähän, mitään ei kunnolla. Sitä kutsutaan luovaksi tuhoamiseksi.
Aito luovuus pelottaa valtaa. Terveesti (!) itsetuntoiset kun voivat päätyä käyttämään aivojaan: omaa oksaa kannattaa sahata vain jos siihen aiotaan hirttää.
Siksi luovuutta, vähä-älymystöesihenkilöiden johtamassa työpaikassa kohdellaan kolmella tavalla: vähättelyllä, syrjimällä, erottamalla. Erottaminen on paras, se tietää vapautta. Sen tiesi jo Paavo Haavikko.
No, tätäkin luovuutta hyvissä kouluissani suvaittiin:
Kerrattiin kymmentä käskyä. Auvis-Jaskalle lankesi kuudes. Hän vääntelehti ja kuiskasin:
– Älä houri.
Jaska heläytti sen ja opettaja pyörähti äkkiä selin…
Pohdittiin milloin Aatami ja Eeva karkotettiin paratiisista. Minä siihen:
– Syksyllä.
Opettaja pyysi perustelemaan.
– Omenat kypsyvät syksyllä, täsmensin.
Opeteltiin mittoja: millilitra, senttilitra, desilitra, litra. Opettaja kysyi Kettus-Jussilta, että mikä tulee sitten.
Kuiskasin neuvoksi että korkki. Opettaja, punaposkinen uskovainen tyttö kuuli eikä silloinkaan, nakannut kulmakarvojaan takaraivolle.
Äidinkielenopettaja, johon olin salaisesti rakastunut, jäi äitiyslomalle ja hyvästeli:
– Immu siellä vasemmassa takanurrkassa katsoo, ettei keväällä tule nelosia.
Minä salamana:
– Samaa toivotan lehtorille itselleen.
Hän sai niin rajun naurukohtauksen, että säikähdullein hänen synnyttävän kateederille.
Ikitavoite, opettajien ansiosta – on yhä edistyä ennen kuin niittokone, jota ennen viikatemieheksi kutsuttiin, valistusihmiseksi, jolla on barokkisielu.
Kiiitos Suomen koululaitos.
Kaksi opettajaa jä ikiajoiksi sydämeni ikoninurkkaukseen. Äidinkielenopettaja joka yo-keväänä lahjoitti minulla, muilta salaa, Tšehovin novellikokoelman ja uskonnon- ja psykologianopettajani, myönteinen kiistakumppanini, josta kehkeytyi hyvin korkea sakraalihenkilö, tervehti minua vuosikaudet:
– Terve sinä nasaretilaisen kulkurifilosofin inkarnaatio, joka olet palannut maan päälle korjaamaan jo ammoin alkanutta virheitten, vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien sumaa.
Koulurauhaa: