Lohtuus – kaikessa

Jokainen, lähes, kaipaa joskus lohtua. Minullakin on itse loihdittua on lohturuokaa, lohtukävelyä (tuttu totuus: jos haluat ajatella ja muistaa niin kävele, jos vain unohtaa niin juokse).
Tärkein lohtueväs on kirja. Mukana on aina povistaskuun mahtuva ohut teos. Olinpa sairaalassa odottamassa tuomiota tai odottamassa jotakuta niin kaivan esiin kirjan. Kaikki muut ottavat kännykän.
Suvainnette julkistaa muutamia lohtusanoja:
Jean Giono kirjoittaa kirjassa Mies joka istutti puita (109 s.) kuinka ainoa tapa hallita luontoa on totella sitä. Luontohan ei ole hyväntahtoinen. Levottoman piittaamattomasti se sai kauan kaiken toimimaan tarkoituksenmukaisesti.
Bouffierd oli talonpoika, joka ryhtyi lammaspaimeneksi.
Bouffierd lähtee aamulla vuorille lampaineen ja ottaa mukaan tammenterhopussin ja rautakangen.
Alkuun Bouffierd pani kasvamaan satatuhatta puuta. Kaksikymmentätuhatta versoi puiksi ja lopulta kymmenentuhatta kasvoi siellä missä ennen ei ollut mitään.
Etsin kysymystä, johon ihmiselämä on vastaus on Willy Kyrklundin Mestari Ma-kirjan (71 s.) aloituslause.
Ma oivaltaa syvästi elämän sitkeän pakonomaisuuden ja ihmisen avuttomuuden ja se johtaa hänet arkamaisuuteen, saamattomuuteen ja haluttomuuteen, niin kuin se johtaa toiset hurjuuteen ja väkivaltaisuuteen.
Kirjailija ja kääntäjä Pertti Nieminen oivalsi, että Kyrklundiin on mahdotonta iskeä minkään aatteen tai ismin leimaa. Hän on kyllä satiirinen yhteiskuntakriitikko, ihmismielen säälimätön erittelijä ja elinehtojen pohdiskelija, mutta hän ei tee sitä sormella osoittamalla.
Ei hektisellä nykyihmisellä ole aikaa mietiskelyyn. Se on meidän yksinäisten joutilaiden ja taipumus. Tai kirous.
Henry Miller kirjassaan Hymy tikkaiden juurella (90 s.) Auguste-klovnista, joka haluaa lahjoittaa ihmisille katoamatonta iloa.
On kyettävä ”hyväksymään” epätäydellisyydet, ihmisluonteen heikot puolet ja ihmiskunnan epäoikeudenmukaisuudet, mädännäisyydet ja paheellisuudet ja silti oivaltaa, että kaikkea toivoa ei ole menetetty.
Miller ihaili Chagallin maalaamia enkeleitä ja Mirón tikkaita ja kuuta. Hän ymmärsi, että ilo on kuin joki; se virtaa lakkaamatta. Ilveilijä opettaa meitä nauramaan itsellemme. Ja tämä nauru on syntynyt kyynelistä.
Ilveilijät ja enkelit. He ovat jumalallisesti sovitetut toinen toisiinsa.
Voi hyvinkin olla, että meluttomat yksittäiset teot, joiden tekijää ei kukaan huomaa, luovat lopulta maailmaan harmonian.
Lohturauhaa johon ei pelkkä kohtuus riitä.
IMMU
Julkinen
+1
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu