Loirin ja Juicen surukalusto

Surulla on hurmaava puolensa, siitä voi tulla nautinto, ansa, josta ei pääse, eikä oikein haluakaan päästä, irti. Se voi olla myös hyvinkin itsekeskeinen olotila.
Surussa vetää sieluun. Se on kuin pakkanen – mitä enemmän vilua ajattelee, sitä enemmän viluttaa. Toisen suruun suhtaudutaan monella tapaa – ylisanoin, väistellen tai toteamalla että otan osaa. Se on maailman hyödyllisin epätosi sanonta.
Meillä on valtakunnan suruaika. Vesa-Matti Loiri kuoli. Lopulta se kääntyi ylisanojen puolelle.
Loiri oli esiintyvä taiteilija. Hän toi esiintymisillään lohtua etenkin niille, jotka eivät kykene ilmaisemaan suruaan itse.
Loiri oli todellinen monilahjakkuus poiketen niistä moniosaajista, jotka osaavat kaikkea vähän eivätkä mitään kunnolla.
Loiri veti kaiken täydellä olipa kyseessä Eino Leino, Uuno, Suomen mestarikaatuja Hemminki Hämminki taannoin tv:n Jatkoajassa.
Minulla oli onni olla ihan oikea ystävä luovan taiteilijan ja samalla esiintyjän Juice Leskisen, minulla oli harvojen ”lupa” kutsua häntä Jussiksi, kanssa.
Parhaita olivat kahdenkeskiset hetket. Sai puhua, kuunnella, olla oma itsensä.
Aina kun hän osui lähtitienoille hän halusi tavata. Valittiin paikka jossa ei ollut seuraan änkeäviä imartelijoita.
En osallistunut, olin jo eläkkeellä, Jussin kuolinuutisointiin SS:ssa. En tahtonut tanssia hänen arkkunsa kannella.
Emme puhuneet rokista tai hohottaneet puolihöhlästi. Jussi tahtoi puhua vaikkapa oopperasta, Kalle Päätalosta, säkeen tekemisen vaikeudesta.
Kuolemasta puhuimme paljon. Kumpikin menetti isänsä lapsuudessa ja siitä on seurannut Suuren Niittokoneen käyntejä ihan liiaksi.
Minulla on rankka lista kuolleista. Ei luettele heitä, kunnioituksesta.
Suruista on tietysti rankin läheisen, rakkaan ihmisen kuolema. Olin viisivuotias kun isäni kuoli. Muistan yhä kun halusin hypätät hautaan hänen peräänsä.
Mutta elämä jatkui. Alkoi uusi elämä.
Minun lääkkeeni menettämissuruihin on ollut melankolia.
Kun käy yksin poteron pohjalla ja kynnet verissä kapuaa kurkkimaan uteliaasti maailman iloja, on valmis huhuilemaan huomiseen, sinne missä meri tavoittaa taivaan äären.
Se vahvisti ikitajua: ei kuolema ala silloin kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema.
Josko sopivat läheisteni, sekä kipuihin uupuneiden Jussin ja Loirin muistolle Aale Tynnin säkeet:
”Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet / ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”
Kuinkas Dostojevski kirkastikaan: Kauneus pelastaa maailman.
Rauhaa elämän iloissa ja suruissa, valtakunnansuruissakin:
IMMU
Tykkää

Kommentti
Jaa
+4
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu