Marlowe – romanttinen sielu yössä
Ettäkö kesällä olisi luettava dekkareita. Koska lopetin nykyisten teurastusdekkareiden lukemisen vuosia sitten niin kesään kuuluu kertauksena yksi Raymond Chandler, Simenoni Maigret, Dashiell Hammet.
Nyt kierto osui Raymond Chandleriin (1888-1959) kovaksikeitetyn romaanikirjallisuuden ykkösklassikkoon.
Hän syntyi Chicagossa ja muutti äitinsä kanssa Englantiin seitsenvuotiaana.
Hän sai klassisen englantilaisen koulutuksen ja muutti takaisin Yhdysvaltoihin Kaliforniaan 23-vuotiaana.
Hän työskenteli mm.öljy-yhtiössä, sai potkut, nai itseään18 vuotta vanhemman naisen, Cissyn ja ryhtyi kirjoittamaan rikostarinoita Black Mask-lehteen.
Ensimmäisen romaaninsa, nimeltään Syvä uni, hän julkaisi 51-vuotiaana. Kaikkiaan hän kirjoitti vain seitsemän romaania, joista Pitkät jäähyväiset-romaania on yleisesti pidetty parhaimpana.
On Chandlereista tehty elokuviakin, kauttaaltaan epäonnistuneita. Chandler olisi halunnut, että pääosaa olisi esittänyt Gary Crant mutta niin ei käynyt.
Chandlerin elämää vaikeutti alkoholin kanssa kamppaili.
Hän oli ironikko ja eksistentialistinen urbaanien tuntojen kuvaaja. Chandler tunti kierkegaardilaisen ironian.
Hänen tunnetuimman hahmonsa Philip Marlowen itseironia oli metafyysistä leikkiä, jossa panoksena oli hänen kohtalonsa romanttisena sankarina.
Pitkissä jäähyväisissä hän sanookin poliisille Bernie Ohlsille: ”Olen romanttinen sielu Bernie, kun kuulen äänen huutavan yössä menen katsomaan mikä on hätänä.”
Marlowen kieli on aitoenglantia ja hän síteeraasi vaivatta Shakespearea ja T.S. Eliotia.
Kirjoittaessaan Pitkiä jäähyväisiä Chandler luonnehti Marlowea epäonnistujaksi, joka tajuaa sen itsekin:
Toisaalta Chandler toteaa: ”Mutta monet parhaista miehistä ovat olleet epäonnistujia koska heidän erityislahjansa eivät sovi heidän aikaansa ja paikkaansa.”
On sanottava vielä, että Chandler pyrki salapoliisiromaanin tason kohottamiseen liittämällä sen osaksi kirjallisuuden realismin traditiota.
Tulosta suvaittaneen sanoa yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Mutta sellaiseksi tietyin varauksin. Marlowe puhuu rikkaista halveksuvasti mutta myös monista muista kansanryhmistä.
Marlowe ei ole Chandlerin jatke vaikka molemmat olivat ahdistuneita ja yksinäisiä, joilla oma moraaliskäsitys.
Vaikka kyseessä on salapoliisiromaani, jossa Marlowe paljastaa kahden ihmisen murhaajan, se käsittelee ystävyyttä, sen luonnetta, rajojakin.
Marlowe poimii kapakan edestä Terry Lennox-nimisen miehen, joka on naimissa monimiljonääri ja lehtimoguli Harlan Potterin tyttären kanssa.
Vaimo Sylvia löydetään murhattuna, ammuttuna ja kasvot tohjoksi hakattuna. Potterin painostuksesta Lennox ottaa syyn niskoilleen ja pakenee Marlowen auttamana Meksikoon. Tutkimukset lopetetaan ja Potterin nimi puhdistetaan. Liikkeelle pannaan tieto, että Lennox on tehnyt itsemurhan.
Tällä välin Marlowe tapaa viihdekirjailija Roger Waden ja tämän hehkeän Eileenin.
Wade on alkoholisti, joka ei uutuuskirjaansa lopetetuksi. Marlowe etsii hänet oudon tohtori V:n luota vaikka ei Wadesta pidäkään kuten Lennoxista.
Kuvioon kuuluu myös typerän toisen tohtorin Loringin vaimo Linda, hän on murhatun Sylvian sisar ja siis Potterin tytär.
Lopulta kirjailija Wade löytyy kuolleena talosta, jossa läsnä on vain Marlowe.
Siinä on kirjan pohjakuvio. Eikä lopun sisältö, kuten ei koskaan, käy täysin yksiin klassisen salapoliisiromaanin kanssa. Rikollisen paljastuminen täyttää kirjassa vain puolet mutkikkaasta paljastuskuviosta
Siksikin ne ovat ”oikeita romaanjea”. Usean lukukerran kestäviä.
Paras todistus lienee Marlowesta Chandlerilta itseltään:
”Minulle Marlowe on yhdysvaltalaisen hengen ruumiillistuma, hänessä on aimo annos karua realismia, hitunen vanhaa kelpo rahvaanomaisuutta, vahva säväys pisteliästä nokkeluutta ja yhtä vahva säväys silkkaa sentimentaalisuutta, roppakaupalla slangia ja aivan yllättävä määrä herkkyyttä.”
Marlowe ei kumarra öykkäreitä, olivatpa nämä gangstereita tai ökyrikkaita yhteiskunnan manipuloijia tai poliiseja pahimmasta tai parhaasta päästä.
Se miten Pitkiä jäähyväisiä romaanina, yhteiskunta-analyysina tai ystävyyden kuvaajana arvioidaan riippuu siitä mitä normeja noudatetaan.
Chandler oli suuri kirjailija.
IMMU
.
Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset oli ainakin minun mielestäni hieno elokuva. Film-o-holic oli samaa mieltä: https://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/pitkat-jaahyvaiset/ , samoin Peter von Bagh (wikipedian mukaan) ”Peter von Bagh piti Pitkiä jäähyväisiä Altmanin hienoimpana elokuvana: ”Altman lähestyy Chandlerin tekstiä kahden vuosikymmenen jälkeen, täysin muuttuneen maan olosuhteista ja ilmapiiristä käsin improvisoiden, kevyesti, aiheelleen ärhennellen ja riitasointuja kaihtamatta mutta alati teeman tuntumassa ja sitä ymmärtäen. [–] Los Angelesia, sen loistokkuutta ja tyhjyyttä, sen kaikkialla kiehuvaa eroottista härnäystä ja syvän tyydyttämättömyyden tunnetta, pintakiiltoa ja tarkoituksetonta väkivaltaa, on harvoin esitetty yhtä vangitsevina kuvina.””.
Ilmoita asiaton viesti
Sekä Hawksin Syvän unen että Altmanin Pitkien jäähyväisten käsikirjoittajana toimi Leigh Brackett, joka teki Marlowesta tappajan. Hooray for Hollywood!
Romaaneissa Marlowe ei tapa. Yhdessäkään Chandlerin romaanissa pääroisto ei myöskään jää tavanomaisen dekkarin sääntöjen mukaan kiinni ja tuomiolle.
Ilmoita asiaton viesti
Itse asiassa muutamakin Chandler-filmatisointi on onnistunut oikein hyvin. Omat suosikkini ovat Edward Dmytrykin Murder My Sweet (1944, romaanista Farewell My Lovely, Marlowena Dick Powell) ja Paul Bogartin Marlowe (1969, romaanista Little Sister, Marlowena James Garner).
Ennen romaaneja olivat Chandlerin lehtinovellit, joista yhdessä hän esitteli päähenkilön: ”His name happened to be Mallory”. Kahdesta ällästä huolimatta Pyöreän pöydän legendan ystävät tajuavat, ettei se ihan sattuma ollut.
“But down these mean streets a man must go who is not himself mean, who is neither tarnished nor afraid. The detective in this kind of story must be such a man.”
Raymond Chandler: The Simple Art of Murder
Martin Scorsese on itse kertonut poimineensa elokuvan nimen Mean Streets tästä sitaatista.
Ilmoita asiaton viesti