Matkahäiväkirja

Uusin passin. Uskomuksena on, että viiteen vuoteen tämä – itselle vapaaehtoisesti langetettu – matkustusrajoitus päättyy.

On reissattava muistoissa paikkoihin, joissa on kokenut jotain merkittävää, elintärkeää ja jonne on ikikaipuu

Roomassa Villa Borghesen eläintarhassa syliini hyppäsi leijonanpentu. Kissat, kuten Suonioiden Pippuri, ovat kiintyneet minuun. Pentu asetteli jalon päänsä syliini. Pitkän neuvottelun tuloksena se suostui kaveriksi korppikotkien häkeille: niiden katseesta aisti Andien kaipuun. Mutta henkilökunnan apua tarvittiin, ettei leijonasta tullut meidän kotikissa.

Pariisissa Père Lachaisen hautausmaalla aamukymmeneltä tukevassa mutta hyvää tarkoittavassa, monieleisessä ja suulassa humalassa ollut vartija halusi välttämättä kertoa minulle (joka tunsin asian perin pohjin) Jim Morrisonin tarinan. Kuuntelin koska ranskan kieli on kaunista, myös viinillä terästettynä.

Hamelnissa, rotat lumonneen pillipiiparin kaupungissa nautin paikalliskulinarismista – paistetuista rotan hännistä.

Ihastuttavassa Krakovassa Puolassa koin elämäni toisen klaustrofobisen paniikkikohtauksen nähdessäni Auschwitzin seisontasellit. Tilanteen balansoi vaimon moite, että vahtasin liian kiinnostunein katsein tarjoilijakaunottarien minihameita. Vyöksi kutsuttavia.

Prahassa en ikinä vältä Pikaria, kunnon sotamies Švejkin kantakapakkaa. Aina menen sinne tasan kuudelta. Elämmehän, pelättävästi vain väliaikaista, sodan jälkeistä aikaa.

Venäjällä kaipaan Petšerin luostaria Pihkovassa. Siellä ikikiinnyin gregoriaaniseen kirkkolauluun.

Moskovassa hakeuduin Vagankovon hautausmaalle, jossa on Vladimir Vysotskin hauta ja korskea, suvun valitsema, muistomerkki. Haudalla nuorisojoukko lauloi Vysotskin lauluja, akustisen kitaran säestyksellä. He kysyivät tunnetaanko Vysotskia Suomessa. Jos, niin näytä!

Nousin ja lauloin Susijahdin: ”Läpi siiman juoksin vastoin perinteitä / liian suuri oli jano elämään / riemumielin kuulin kuinka takanani / karjui jahtijoukko ällistyksissään. / Jatkuu susijahti, susijahti jatkuu…”

Votkantäyteiset olivat kiitokset.

Pietarissa vaelsin Dostojevskin Raskolnikovin jäljillä. Graždanskaja Ulitsa 19:ssa hän surmasi kirveellä koronkiskurieukon.

Löysin sopivasti nuhjuisen ravintolan likeltä. Söin siellä sittemmin usein. Tarjoilija Juri kun osoittautui ison D:n tuntijaksi, opiskeli yliopistossa kirjallisuutta. Viimeisenä iltana hän osoitti oivaa kirjallista makua.

Tilasin 100 grammaa votkaa, vasikanleikkeen ja muutaman ystävällisen jäähyväissanan. Hän toi kaksi ensin mainittua ja yritti poistua.

Minä siihen: ”Entä ystävälliset sanat?” Juri siihen: ”Älä syö tuota leikettä.”

Ystävyys jatkui vuosia kuten Dostojevskin läsnäolo kummankin elämässä.

Lopetan tähän koska ikävän metrin koivuhalko humauttelee selkään noihin – ja lukuisiin muihin paikkoihin – kaivatessa.

Matkarauhaa: IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu