Mielen- ja kielenterveyttäjä

Jo oli oikein pantata tämän kirjan lukemista muutaman viikon. Kun aloitin se niin tajusin, että alkuun sitä lukee kiihtyvän ahneesti, sitten hitaasti ja lopulta pysähdellen nyansseihin, ällistellen.

Kyseessä on Pirkko Kylänpään, nykyisin kuopiolaisen, entisen Suomen Kuvalehden toimittajan tieto-Finlandialla Pentti Linkola-kirjastaan palkitun Utelias mieli – Claes Anderssonin (1937-2019)

Kun aloitin kirjan niin äkkiä tajusin, että älä ahmi, lue 50-100 sivua yhdellä istumalla.

Teos poikkeaa niin paljon lahkeesta ravistetuista, heppoisista iskelmä/rokkari- ja urheilijakoosteista.

Kirja käsittelee Anderssonia, psykiatria, kirjailija, urheilumiestä, pianistia, puoluejohtajaa ja ministeriä ,hänen pirstotunutta minäänsä ja elämäänsä kunnioittavasti mutta sumeilemattoman rehellisesti.

Kun teksti on pimeää Kylänpää valaisee sitä välillä taskulampulla, välillä kohdevalolla mutta myös ilotulittaa onnen ja onnistumisen hetkillä.

Anderssonista on monella kuva hyväuskoisena, jopa sinisilmäisenä marilaukkumiehenä. Mutta hän oli mies, jolle vähempiosaiset, poljetut olivat tärkeitä, hän ei suhtautunut lajitovereihin koneina tai kaupankäynnin kohteina.

Psykiatrina Andersson ei luottanut vain lääkehoitoon. Hän tajusi kärsimyksen välttämättömyyden: kuten fyysinen kipu estää meitä vahingoittamasta itseämme, samaa hän varmaan arveli henkisenkin kivun tekevän.

”Sairaudet eivät tule sattumalta vaan ne täyttävät jonkin tarpeen ja kysyvät jotain.”

Kirjassa käsitellään laajasti Anderssonin runoilijan työtä, tekstissä on selventäviä otteita hänen runoudestaan. Rakkaudesta jazziin ja jalkapalloon Kylänpää kertoo kiitettävän laveasti.

Anderssonin kirjailija-runoilijaläheisiin kuului värikäs joukko maamme eturivin kirjoittajia Björlingistä Tove Janssoniin.

Politiikkaan Andersson, nuoresta asti vasemmistopiireissä liikkunut, ryhtyi kypsässä iässä. Se oli outo maailma: lainvalmistelussa oli jokaisessa sivulauseessa sivulause ja sen sivulause.
Andersson oli sovitteleva mutta tiesi, että mukautuminen ei saa akkaan mitään kehitystä maailmassa, siihen kykenee vain rohkeus joka vastustaa menoa, jossa periaatteet uhrataan heti jos niistä on taloudellista riesaa.

Andersson piti etäisyyttä puolueessaan etäisyyttä taistolaisiin ja selkään puukottaneeseen katkerikko Esko Seppäseen ja etenekin niihin porvareihin, jotka turmelevat yleisen mielipiteen ja varasravat yhteisitä varoista.

Lopulta kenties liian monelle taholla itseään ajoittaneen ja boheemin Anderssonin kohtasivat sairaudet, etenkin, se lämmin osa hänessä, sydämen viat. Hän oli herkkä mies, kävi itsekin terapeutilla, oli hyvin lähellä itsemurhaa.

Hän liki maanisen utelias: ”Jos tukahduttaa uteliaisuutensa, kadottaa itsensä ja elämästä tulee kuin tyhjä munankuori.”

Nostan kirjan pääkirjahyllyn vasempaan ylänurkkaan, Freudin ja R.D. Laingin viereen. Ja samalla kuuluu A. Ginsbergin jazzahtava Huuto.

Rauhaa Clasu, sinne jonnekin missä meri tavoittaa taivaan äären.

IMMU