Neukun alla

Suomessa pohditaan, etenkin kokoomuslaiset ja persut, turistiviisumien kieltämistä venäläisille.

On väitetty, että minulla on slaavilainen sielu, ilo ja suru, itku ja nauru vaihtavat paikkaa nopeasti.

Siksi seuraava muistelo, ilman uhkakuvia, arkisesti, mitään ja ketään ylistämättä tai väheksymättä.

En ole ikinä heristellyt nyrkkiä itärajalla niin RUK:n kuin kävinkin.

Lukiossa opettelin venäjää kolme vuotta ja matkustin läpi Siperian Anton Tšehovin jäljissä ja muutenkin Neukkulaa laveasti.

Kolme kokemusta jäi puuttumaan: en vaihtanut rahaa pimeästi, en myynyt farkkuja vaan annoin lahjaksi enkä toikkaroinut humalassa.

Kävin yliopistoa puoluehurmoksen vuosina. Taistolaispyhäkoululaista ei minusta tullut.

Voisin toki kertoa lutikoista ja russakoista kielikurssiasuntolassa tai Viipurin aseman vessan pöyristyttävästä lemusta.

Tai KGB:n miehestä joka seurasi minua Moskovassa. Menin metroon, hän luki, muka, Pravdaa. Nousin metrosta ja luikahdin takaisin. Pravdamies seurasi kärppänä. Metron portaissa totesin, että kiintoisa lehti se on Pravda. Hän ynähti ”mhmhmhm” ja katosi. Ei seurattu sen jälkeen.

Venäjä on minulle vaikkapa Aleksanteri Nevskin lavra, Dostojevskin Kristus-hamot etenkin Idiootin ruhtinas Lev Myškin, Piskarevin hautausmaa ja Anna Ahmatovan museo Pietarissa. Sipulikupolikirkot Siperian radan varressa, hiukkaskiihdytin Novosibirskin Akatemiakaupungissa, Tšehovin hauta Novodevitšin luostarin hautausmaalla Moskovassa ja hänen maatilansa Melihovossa. Akatemiakaupunki intellektuelli-ihmisineen Novosibirskissa. Pakoputken kyljessä savustettu omuli Baikalilla, Joutsenlampi Bolšoissa, Vladimir Vysotškin Hamlet Juri Ljubimovin Taganka-teatterissa.

Kuvat vankileirien saaristoista Siperiassa. Harvinaishaastattelu N-liiton ulkoministeriössä.

Ikiystävät, eivät vain korkeakulttureillit vaan tavan tolkun ihmiset.

Yhä suren hukkaamani venäjän kieltä. Aika ajoin yritän toki lukea toki venäjäksi mutta sävyt, ne hienosyiset rikastuttajat, ovat kadonneet tajunnasta. Etuliitteillä venäjässä sanomisen tarkoituskin muuttuu.

Venäjä on kaunis kieli siinäkin, että meillä on miesten niminä Usko, Toivo, Armas. Venäjässä ne ovat Vera, Nadetžda, Ljubov.

Minun runoilijani on Anna Ahmatova. Häneen ei edes Stalin uskaltanut tarttua, luonnehtipa vain käskyläisineen kuinka Anna oli ”puoliksi nunna, puoliksi huora”.

Mutta Annan ihailijat joivat samppanjaa hänen solisluukuopistaan.

Onhan Putin tehnyt kaikkensa saadakseen minunlaisistani Venäjän vastaisen. Siksi mieleen palaa N. Gogolin Kuolleet sielut, siinä rientävä troikka:

”Minne riennät sinä, Venäjä, vastaa? Ei vastausta Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki mitä vain maan päällä on ja karsaasti väistäen antavat tietä muuta kansat ja valtakunnat”

Yksi oli varmaa: olipa ristiäiset, häät, hautajaiset, työhaastattelu niin ne olivat vain alkusoittoa ryyppäjäisille. Lie vieläkin…

Rajasijoitusrauhaa:

IMMU