Oliivikehto

Aamuyöstä sain sen loppuun – Elisabeth Stroutin uutuuden Olive, taas (Tammen Keltainen kirjasto 2021).

Se palauttaa mieleen kirjan Olive Kitteridge ja siitä 2014 nähdyn Emmy-palkitun tv–sarjan

Uutuudessa tavataan taas tuttuja. Mutta Olive elää jo ikävuosia 70-86.

Strout on sanonut, että Olive teki paluunsa pyytämättä ja yllättäen, uusia tarinoita vaatien.

Kuinkas muuten.Juuri sellainen Olive on.

Ei huoli paljastaa kirjan sisältöä. Stroutin tuntevat tietävät mitä odotettavissa on.

Elämän ristirtiitoja, onnettomia rakkauksia, ilon ja surun sisäkkäisyyttä, salattuja kammottavuuksia mutta ei koskaan julmasti .

Kiitos kuuluu myös suomentajalle Kristiina Rikmanille. Kirjaa lukee suomeksi ensin kiihtyvän ahneesti, sitten hitaasti ja lopulta pysähdellen nyansseihin ja ällistyen.

Strout kuuluu samaan länsimaiseen novellistijatkumoon Alice Munron, Raymond Carverin ja Richard Fordin kanssa.

Heidän yllään leijuu A.P. Tshehovin henki.

Heitä lukee kuten lapsena luki Huck Finniä tai katsoi Chaplinia: pahinta peläten ja parasta toivoen

Neuvo voi olla tämä: ei elämä ole mysteeriin tunkeutumista vaan elämistä siinä, sen kanssa, sen lävitse.

He kaikki tietävät että parasta kunnioitusta lukijaa kohtaan on riittävän ajoissa pantu piste.

Minulla se piste on tässä.

Lukurauhaa: