Onnen häivät

Olemme rehvastelleet kuinka olemme tutkitusti maailman onnellisin kansa. Silti oppositio uhoaa, että huojumme rotkon reunalla. Syyllisenä Sanna Marin, tietysti.

Aamun Hesarissa Vesa Sirén paljastaa, että Maailman onnellisuusraportti ei olekaan YK:n tekemä.

Sille on antanut miljoonien eurojen rahoitusta autoritäärinen Arabiemiraatit, ihmiseoikeuksia rikkova roistovaltio valkopestäkseen itseään.

Näihin tutkimukseen on siis suhtauduttava kuin vaaligallupeihin. Joku taho ei pelaa rehellistä peliä.

Silti koen olevani onnellisen kansan jäsen vaikka:

Talousveijarit käyttävät meillä(kin) tilastoja kuin humalainen lyhtypylvästä. Eivät saadakseen valaistusta vaan tukea.

Talouseliitti varastaa kertavoitoilla myös niiltä, jotka eivät vielä ole syntyneet niiden arvostettujen nimissä, jotka ovat jo kuolleet.

Tavis on toki eliitin mielestä kelvollinen jos hän on nöyrä, hiljaa rivissä.

Tämä on uusbrutalismin aikaa. ”Onnellinen” vilunkimenestyjä ei tunne sääliä, häpeää, armoa.

Jo Nietzsche ennusti nykypäivän: ”Ketkä ovat suurimmaksi vaaraksi tulevaisuudelle? Eivätkö vain hyvät ja oikeudenmukaiset?”

Siis: mikään ei unohdu niin nopeasti kuin hyvä teko.

Tuo kaikki panee tuumaamaan omia onnen häiviään:

Kun yläkerrassa pohdin mitä ilkeää kirjoittaisin ja rappuja kapuaa uuniin laittamani pinaattilasagnen tuoksu, rakkikoira jalostuu valistuneeksi vahtikoiraksi.

Kun vaimo, liki puolivuosisataa yhdessä, välillä lavealle tielle eksyttyäni suuttuu, olen onnellinen: hän saattaa rakastaa minua yhä!

Kun tajuan että en olen tarvinnut onnellisuusnaamiota, en röheitä ulkoisia merkkejä onneen. Talonikin on pieni ja siksi ristin sen As. Oy. Enkelparventieksi.

Kun käpytikka nakuttaa kuolleessa omenapuussa on se onnea. Taannoin salaa säkeistin: ”Onni on iloisin suru,/ hyvä hiljaisuus / jonka aateloi palokärki nakuttaessaan / elämäni kurkkihirttä.”

Kun pihan poikki loikkii jänö lempipetilleen aina saman viinimarjapensaan juurelle ja kun oravapariskunta pöllyttää lumista rajakuusta ilmiselvässä paritteluaikeissa, olen onnellinen.

Kun viehättävän naisen kohdatessa en vieläkään koe häntä pelkästään lähimmäisenä, olen onnellinen.

Kun tuleva (!) aluevaltuutettuni arvostaa, tiedän sen, oikeudenmukaisuuden matematiikkaa eikä ahneuden laskuoppia elämälle tärkeissä sosiaali- ja terveysasioissa, olen onnellinen.

Kun, omahyväisesti (!), muistelen, etten koskaan kiipinyt työssä ryömimisasennossa enkä vajonnut seuran kaltaiseksi, olen onnellinen.

Kun tajuan, alati palaavan kivun piinaamana, ettei kuolema ala silloin kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema. Silloin vasta onnellinen olenkin.

Kun sain käsiini Jaan Kaplinskin runot kuudelta vuosikymmeneltä eli Ilta tuo takaisin kaiken (495 s.) olin onnellinen. Lukemista piisaa täksi vuodeksi.

Tämäkin elämäni onnenpäiviksi sopiva rakkausruno, vihkikaavaksi se olisi kelvannut:

”Ole sinä / minun olematon lapsuuteni / pehmeä hyvä / kevyt kesäyö / joka peittää / minut suurilla / äänettömillä siivillään,”

Tai Helvi Juvosen säkeissä: ”Ei onnea mittaa aika / oma hehku sen mittaa vain.”

Rauhaa. Silloin veri virtaa, vuodattamatta.

IMMU