Onnen häivät

Suomessa elää, taas se on tutkittu, onnellinen kansa. Silti oppositio uhoaa, että huojumme rotkon reunalla.
Talousveijarit käyttävät tilastoja kuin humalainen lyhtypylvästä. Eivät saadakseen valaistusta vaan tukea.
Talouseliitti varastaa kertavoitoilla myös niiltä, jotka eivät vielä ole syntyneet niiden arvostettujen nimissä, jotka ovat jo kuolleet.
Moni yrittää tehdä lapsestaan onnellisen opettamalla hänet matkimaan rikkaita.
Tavis on toki eliitin mielestä kelvollinen jos hän on nöyrä, hiljaa rivissä eikä vaadi tasa-arvoa.
Tämä on uusbrutalismin aikaa. ”Onnellinen” vilunkimenestyjä ei tunne sääliä, häpeää, armoa.
Onnellisen kansan kansan syylä, henkinen persu, saa taas korviin asti venyvän erektion kun joku hokee mediassa kuinka kaikki on ahterista.
Jo Nietzsche ennusti nykypäivän: ”Ketkä ovat suurimmaksi vaaraksi tulevaisuudelle? Eivätkö vain hyvät ja oikeudenmukaiset?”
Siis: mikään ei unohdu niin nopeasti kuin hyvä teko.
Arkisen onnen lopputulos koostuu näinkin mikäli suvaitsette retroilun:
Kun yläkerrassa pohdin mitä ilkeää kirjoittaisin ja rappuja kapuaa uuniin laittamani pinaattilasagnen tuoksu, rakkikoira jalostuu valistuneeksi vahtikoiraksi.
Kun vaimo, 48 vuotta yhdessä vasta vain, välillä lavealle tielle eksyttyäni suuttuu niin olen onnellinen: hän rakastaa minua yhä!
Kun tajuan että en olen tarvinnut onnellisuusnaamiota, teeskennellä siis, en ole tarvinnut röheitä ulkoisia merkkejä onneen. Talonikin on pieni ja siksi ristin sen As. Oy. Enkelparventieksi.
Kun viehättävän naisen kohdatessa en vieläkään koe häntä pelkästään lähimmäisenä, olen onnellinen.
Kun tuleva (!) kaupunginvaltuutettuni arvostaa, tiedän sen, oikeudenmukaisuuden matematiikkaa eikä ahneuden laskuoppia, olen onnellinen.
Kun, omahyväisesti (!), muistelen, etten koskaan kiipinyt työssä ryömimisasennossa, olen onnellinen.
Kun tajuan, kivun piinaamana, ettei kuolema ala silloin kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema. Silloin vasta onnellinen olenkin.
Arjen onnessa on aina pisara uutta tietoa, juuren mitta vanhaa, terälehdellinen uskoa ihmiseen ja ripaus murheen mustaa aromia.
Helvi Juvonen säkeisti sen näin: ”Ei onnea mittaa aika / oma hehku sen mittaa vain.
Rauhaa. Näin veri virtaa, vuodattamatta.
IMMU
0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu