Päästötalkooot eli puut, kaikki heidän vihreytensä

Olen löytänyt oman tv:n luonto-ohjelmani: Kerttu ja Markku – Toivoa etsimässä.

Se on opettanut, että paras ja

ainoa tapa hallita luontoa on totella sitä. Luontohan ei ole hyväntahtoinen. Kauan se sai kaiken toimimaan tarkoituksenmukaisesti.

Ohjelma ei yksioikoisesti tuomitse, uhkaile.

Enemmäkin suosittelee.

Nykytilanne sai tarttumaan, aamuyöllä tulvasateita vartoessa Jean Gionon (1895-1970) ohueen ( 70 s.) tosikertomukseen Mies joka istutti puita.

Novellin on sanottu synnyttäneen metsänistutusliikkeitä ympäri maailmaa.

Ranskalainen Giono oli tinkimätön pasifisti. Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana hän istui vankilassa.

Suotta ei Giono sanonut: ”Puhtaasti intellektuellit mietiskelyt ovat riistäneet kaikkeudelta sen pyhän vaipan.”

Elzéard Bouffierdin tarina kattaa vuodet 1913–1947.

Provencelainen Bouffierd oli talonpoika, joka ryhtyi lammaspaimeneksi ja mehiläistenhoitajaksi ja vetäytyi näin yksinäisyyteen.

Kirjan minäkertoja tapaa Bouffierdin patikkaretkellään ja jää hänen luokseen muutamaksi päiväksi. Vuosien mittaan hän vierailee sitten säännöllisesti Bouffierdin luona.

Bouffierd lähtee aamulla vuorille lampaineen, jättää paimensauvan kotiin mutta ottaa mukaan tammenterhopussin ja rautakangen sekä koiran huolehtimaan lampaista.

Bouffierd ei tiennyt olivatko maat valtion vai yksityisen, kukaan ei niistä näyttänyt välittävän.

Alkuun Bouffierd pani kasvamaan satatuhatta puuta. Kaksikymmentätuhatta versoi puiksi ja lopulta kymmenentuhatta kasvoi siellä missä ennen ei ollut mitään.

1933 hän sai vieraakseen metsänhoitajan, joka hämmästeli uskomattoman laajaa ”luonnonmetsää”.

Bouffierd pysyi vaiti. Korkea-arvoinen delegaatio äimisteli samaa asiaa.

Viimeisen kerran kertoja tapaa Bouffierdin 1945. Kaikki oli alueella muuttunut. Jopa ilmakin. Kuivat ja rajut puuskatuulet olivat poissa, tilalla lämpimät henkäykset. Puiden ansiosta myös purot vuorilta ryöppysivät keräilyaltaaseen, josta oli tullut yleinen vedenottopaikka.

Voi hyvinkin olla, että meluttomat yksittäiset teot, joiden tekijää ei kukaan huomaa, luovat lopulta maailmaan harmonian.

Elämää kunnioittavia nuoria ilmastoaktiiveja ivaaville, pöhöegoisille talousporskuttajille, jotka tietävät kaiken hinnan mutta eivät minkään arvoa, lähetän Nietzschen säkeet:

”Siks’ rääkyvä sä laula laulus’ / lintu erämaan / ja kipeä sun sielus’ narri / kätke ilkuntaan.”

Niille jotka toimivat ja haluavat jättää nuorille huomisen suvainnette muistuttaa A. Camus’n Putoamis-kirjan katumuksentekijätuomarin sanat:

”Älkää odottako tuomiopäivää, se on joka päivä.”

Tai Albert Schweitzerin pettymyksen: ”Todelliset sivilisaation ihanteet ovat käyneet voimattomiksi koska olemme kadottaneet idealistisen asenteen elämään.”

Sen suojeluun.

Rauhaa, luonnollisesti, pyhästi:

IMMU