Pallonkutistaja

Kiinnostus urheiluun on hiipunut iän myötä. Tuloksetkin vilkaisen teksti-tv:stä.

Mutta pelin renki olin jo lapsena. Jalkapallo, jääkiekko ja koripallo olivat lempilajini. Sitten tuli katastrofi.

Olin kesällä pomputellut pallo ennätykseni 1632 kertaa kunnes äiti huhuili syömään. Meillä oli tapakasvatus kunniassa – perhe söi yhtaikaa.

Oppikoulussa syksyllä en enää nähnyt taululle. Siihen katosi haave Juventuksesta. ManU oli myös suosikkini kun joukkueen lentokone putosi 1958 ja suurin osa pelaajista menehtyi.

Junioripelit loppuivat kun olin särkenyt kolmet lasit. Neljän orpolapsen äitini, yksinhuoltajaleski, ehdotti, että mitähän jos keksisit muun harrastuksen.

Ryhdyin lukemaan ”kokopäivätoimisesti”. Haittansa on siitäkin ollut.

Pelailin kuitenkin kavereiden kanssa isoveljeni, futisidolini, Pentin opastamana. Hän, keskustukimies, antoi ikineuvon: älä töytäile, anna vastustajan tehdän ensimmäinen liike ja ota pallo pois.

Oppikoulussa kieltäydyimme lentopallosta ja pesäpallosta. Heh! Ne olivat muka vain ”maalaisten pelejä”.

Mutta nyt helpottaa! Instagramissa näin kuvat turkkilaistesta lenopallonaisesta nimeltään Zehra Güneş (198 cm, 814 kg).

Upea urheilija ja kaunotar! Siis Dostojevskia mukaillen: kauneus pelastaa jopa lentopallon.

Että näin mies ei ikääntyessään välttämättä nuupahda. Zehran vuoksi voisin antaa anteeksi Erdoganille Natoketkuilunkin…

Lentiskatsomossa siis tavataan kun Zehra saapuu Kuopioon.

IMMU