Pekka Aunus Kejosen runojuoni

Pekka Kejosen (18.7. 1941 – 10.9. 2020) kuolemasta on lauantaina kulunut kaksi vuota. Tämä ei ole mikään R.I.P.-kirjoitus vaan muistuma, jonka mottona on Willy Kyrklundin Mestari Man lause: ”Etsin kysymystä johon ihmiselämä on vastaus.”

Tunsin Pekan vuosikymmeniä. Aina hän tahtoi tavata. Puhuimme paljon elämästä, yhteiskunnasta, jazzista, kirjallisuudesta.

Pekka oli ehtymätön evästäjä. Hänelle oli suotu aivosoluja niin runsaasti ettei viinakaan niitä kaikkia tuhonnut.

Paljon ehti tapahtua. Joskus hän kävi työhuoneessani nukkumassa päiväunet, urealta ja vanhalta viinalta lemahtavana.

Mutta juttua piisasi. Hän johdatti minut Allen Ginsbergin Huutoon, Jack Kerouacin Matkalla-teokseen. Hän ihaili Anna Ahmatovaa ja Sylvia Plathia.

Jazzissa sain opastusta Charles Mignusiin, John Coltraneen, Charlie Parkeriin.

Pekka kävi oppikoulua vain kolme vuotta mutta äidinkielenopettaja, kirjailija Jorma Korpela jätti ikiliekin. Kun Korpelalta kysyttiin lempilaulua, hän kääntyi katsomaan ikkunasta: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.”

Martti Merenmaasta, Mestari Martista, oli Pekan muistolipas sattumuksia täynnä.

Pekka sai 1979 valtion taiteilijaeläkkeen. Näin hän kirkasti: Antoivat kun arvelivat minun juovan itseni hengiltä sen turvin nopeasti. Jujutin ja ryhdyin absolutistiksi.

Hän sanoi olevansa nyt laillistettu anarkisti, jonka teokset ovat sekahedelmäsoppa: ”Syökää se minun muistokseni.”

Houkuttimia ei puuttunut. Pekka ja vaimonsa Kirsti olivat onnellisia Lapissa, Tenojoen varrella, Eräänä keväänä mahtitulva vyöryi taloon. Pekka oli yksin kotona. Kun vesi kapusi seinää pitkin ylös Pekka muisti Kirstille tuomansa ginipullon. Hän otti tuoli, avasi komeron oven ja tuijotti pulloa. Ei kuitenkaan / avannut. He muuttivat Hämeeseen, Vilppulaan.

Kun ikää kertyi niin Pekka ei vanhentunut eikä elämännäkemyksestään luistanut, ei hakenut lähdölleen vauhtia Valamosta. Hän sanoi olevansa mies keskeisessä iässä.

En usko etiäisiin mutta maanantaina käteen osui Pekan runokirja Kevätpäiväntasaus. Näinkin siinä luki: ”Kesän kestävä kuolemattomuus / riittää minulle.” Ja: ”Kuolema säilyttää / aina arvokkuutensa / toisin on jälkeen jäävien laita.”

Tuossa hänen kirjansa ovat hyllyssä, signeerattuina.

Soita pian, hoin mielessäni, puhelimessa on Antikais-Cinen, Pekan rumpaliaikojen soittokaverin ja ikiystävän antama kännykkänumero. Soittamatta jäi. Kadun.

Pekka oli tuumaaja, todellinen zenbuddhalainen. Hän sanoikin: ”Uskoni iankaikkiseen elämään / on rajoittunut.”

Sairauskertomuksensa Se tappava tarina vuodelta 1967 hän silti päätti – ilkikurisesti? – ”Ja he vetivät venheet maihin, jättivät kaikki ja seurasivat häntä” (Luuk. 5:11)

Nietzschestäkin puhuimme ja Pekka lausui itseironisesti: ”Siksi’ rääkyvä sä laula laulus / lintu erämaan / ja kipeä sun sielus, narri, / kätke ilkuntaan.”

IMMU