Philip Marlowe – romanttinen sielu yössä

 

Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorina vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.

Se on muuan peruslause parhaassa lukemassani rikosromaanissa. Se on Raymond Chandlerin (1888-1959) Pitkät jäähyväiset (1953).

Näin tästä koronakertauksesta:

Raymond Chandler nosti kovaksikeitetyn dekkarin oikeiden romaanien tasolle liittämällä sen osaksi realismin traditiota.

Chandler syntyi Chigacossa mutta sai klassisen englantilaisen koulutuksen ja muutti Englannista takaisin Yhdysvaltoihin Kaliforniaan 23-vuotiaana.

Hän oli ironikko ja eksistentialistinen urbaanien tuntojen kuvaaja. Chandler tunsi kierkegaardilaisen ironian.

Hänen tunnetuin hahmonsa, yksityisetsivä Philip Marlowe sanookin tutulle poliisille: ”Olen romanttinen sielu, kun kuulen äänen huutavan yössä, menen katsomaan mikä on hätänä. Siten ei tienaa rahaa.”

Philip Marlowen puhe on aitoenglantia ja hän síteeraasi vaivatta Shakespearea ja T.S. Eliotia.

Chandler luonnehti Marlowea epäonnistujaksi:

”Monet parhaista miehistä ovat olleet epäonnistujia koska heidän erityislahjansa eivät sovi heidän aikaansa ja paikkaansa.”

Marlowe puhuu rikkaista nokkelan vähättelevästi mutta myös monista muista.

Vaikka kyseessä on salapoliisiromaani, jossa Marlowe paljastaa kahden ihmisen murhaajan, se käsittelee ystävyyttä, sen luonnetta, rajojakin.

Marlowe poimii kapakan edestä Terry Lennox-nimisen miehen, jonka vaimo Sylvia löydetään ammuttuna ja kasvot tohjoksi hakattuna.

Marlowe tapaa viihdekirjailija Roger Waden ja tämän hehkeän vaimon Eileenin.

Wade on alkoholisti, joka ei saa uutuuskirjaansa lopetetuksi.

Lopulta kirjailija Wade löytyy kuolleena talosta, jossa läsnä on vain Marlowe.

Siinä on kirjan pohjakuvio. Eikä lopun sisältö, kuten ei Chandlerilla koskaan, käy täysin yksiin klassisen salapoliisiromaanin kanssa. Rikollisen paljastuminen täyttää kirjassa vain puolet kuviosta, aivojen aikidioa vaativasta. Siksi olen alkanut karttaa tappodekkareita.

Chandlerin kirjat ovat ”oikeita romaaneja” joiden juonta ei huoli tässä paljastaa. Ne kestävät usean lukukerran.

Paras todistus Marlowesta tuli Chandlerilta itseltään:

”Minulle Marlowe on yhdysvaltalaisen hengen ruumiillistuma, hänessä on aimo annos karua realismia, hitunen vanhaa kelpo rahvaanomaisuutta, vahva säväys pisteliästä nokkeluutta ja yhtä vahva säväys silkkaa sentimentaalisuutta, roppakaupalla klassista kirjallisuutta ja herkkyyttä.”

Marlowe ei kumarra öykkäreitä, olivatpa nämä gangstereita tai ökyrikkaita yhteiskunnan manipuloijia tai poliiseja pahimmasta tai parhaasta päästä.

Se miten Pitkiä jäähyväisiä romaanina, yhteiskunta-analyysina tai ystävyyden kuvaajana kukin arvioi riippuu siitä mitä normeja lukija noudattaa.

IMMU

.

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu