Philip Marlowe – romanttinen sielu yössä
Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorina vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.
Se on muuan peruslause parhaassa lukemassani rikosromaanissa. Se on Raymond Chandlerin (1888-1959) Pitkät jäähyväiset (1953).
Näin tästä koronakertauksesta:
Raymond Chandler nosti kovaksikeitetyn dekkarin oikeiden romaanien tasolle liittämällä sen osaksi realismin traditiota.
Chandler syntyi Chigacossa mutta sai klassisen englantilaisen koulutuksen ja muutti Englannista takaisin Yhdysvaltoihin Kaliforniaan 23-vuotiaana.
Hän oli ironikko ja eksistentialistinen urbaanien tuntojen kuvaaja. Chandler tunsi kierkegaardilaisen ironian.
Hänen tunnetuin hahmonsa, yksityisetsivä Philip Marlowe sanookin tutulle poliisille: ”Olen romanttinen sielu, kun kuulen äänen huutavan yössä, menen katsomaan mikä on hätänä. Siten ei tienaa rahaa.”
Philip Marlowen puhe on aitoenglantia ja hän síteeraasi vaivatta Shakespearea ja T.S. Eliotia.
Chandler luonnehti Marlowea epäonnistujaksi:
”Monet parhaista miehistä ovat olleet epäonnistujia koska heidän erityislahjansa eivät sovi heidän aikaansa ja paikkaansa.”
Marlowe puhuu rikkaista nokkelan vähättelevästi mutta myös monista muista.
Vaikka kyseessä on salapoliisiromaani, jossa Marlowe paljastaa kahden ihmisen murhaajan, se käsittelee ystävyyttä, sen luonnetta, rajojakin.
Marlowe poimii kapakan edestä Terry Lennox-nimisen miehen, jonka vaimo Sylvia löydetään ammuttuna ja kasvot tohjoksi hakattuna.
Marlowe tapaa viihdekirjailija Roger Waden ja tämän hehkeän vaimon Eileenin.
Wade on alkoholisti, joka ei saa uutuuskirjaansa lopetetuksi.
Lopulta kirjailija Wade löytyy kuolleena talosta, jossa läsnä on vain Marlowe.
Siinä on kirjan pohjakuvio. Eikä lopun sisältö, kuten ei Chandlerilla koskaan, käy täysin yksiin klassisen salapoliisiromaanin kanssa. Rikollisen paljastuminen täyttää kirjassa vain puolet kuviosta, aivojen aikidioa vaativasta. Siksi olen alkanut karttaa tappodekkareita.
Chandlerin kirjat ovat ”oikeita romaaneja” joiden juonta ei huoli tässä paljastaa. Ne kestävät usean lukukerran.
Paras todistus Marlowesta tuli Chandlerilta itseltään:
”Minulle Marlowe on yhdysvaltalaisen hengen ruumiillistuma, hänessä on aimo annos karua realismia, hitunen vanhaa kelpo rahvaanomaisuutta, vahva säväys pisteliästä nokkeluutta ja yhtä vahva säväys silkkaa sentimentaalisuutta, roppakaupalla klassista kirjallisuutta ja herkkyyttä.”
Marlowe ei kumarra öykkäreitä, olivatpa nämä gangstereita tai ökyrikkaita yhteiskunnan manipuloijia tai poliiseja pahimmasta tai parhaasta päästä.
Se miten Pitkiä jäähyväisiä romaanina, yhteiskunta-analyysina tai ystävyyden kuvaajana kukin arvioi riippuu siitä mitä normeja lukija noudattaa.
IMMU
.
Kiinnostusta herättävä aina tuo ”marlowelainen romanttinen sielu yössä” – sitähän hän juuri on. Oma ”asiantuntijuus” tosin pohjautuu vain nysään kirjahyllyyn – siellä ne ovat, kun joskus piti kerätä mm. Chandlereita. Olenko lukenut? Joskus, muistaakseni. (Simenonin epätasaisia Maigretteja on kertynyt samalla periaatteella ja luopuisin jo – en ehkä kuitenkaan Chandlereistani.)
En lähde – enkä pystykään – syvällisesti analysoimaan, mutta itse tulkitsen aina Philip Marlowen persoonaa kirjoittajansa kautta. Tuo tuskin on kovin uusimuotoinen ajatus. Mutta en voi mitään sille, että kun luen Marlowen persoonan kautta kerrottuja tarinoita, mieleeni nousee aina itse Chandler ja hänen erikoinen, monivaiheinen elämänsä ja persoonansa.
Chandler oli monessa mukana ja Marlowet syntyivät ikään kuin muun toiminnan ohessa – ainakin jos vertaa esim. takavuosina, kun mm. Suomessa eräät, hyvätkin kertojat rykivät kirjan vuodessa (oliko syy kustantajan vai kirjoittajan ahneudessa) ja polttivat itsensä loppuun.
Olenko väärässä, jos muistelen, että Chandler työsti kirjoja aikalailla verkkaan – ja eikös tuo verkkainen valmistusprosessi ole aistittavissa tarinoiden etenemisessä ja päähenkilön ”viipyilevän” ajattelun rytmissä.
Joten seuraavaksi kattava tarina Raymond Chandlerista – please. Tosin nyt taisi mennä vikaan; eihän kukko käskien laula – etenkään kuopiolainen kalakukko (((
Ilmoita asiaton viesti
Oma Chandler-suosikkini on Pikkusisko. Monen muun mielestä viisastelu meni siinä liian pitkälle. Sehän on romaani Kaliforniasta tavaratalovaltiona, jossa on maailman parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.
Joku kriitikko taisi jo Pitkien jäähyväisten ilmestymisaikoihin valittaa, että Marlowesta on tullut Kristus. Liioittelua, kyseessä on kuitenkin melkein yhtä hyvä kirja kuin Pikkusisko.
Yhdessäkään Chandlerin romaanissa murhaaja ei saa tavanomaisen oikeusjärjestelmän tuomitsemaa virallista rangaistusta, mutta lukijalle käy aina selväksi, mikä olisi oikein, jos oikeus joskus tapahtuisi.
Ilmoita asiaton viesti