Sanaa kynimässä

Yhä enemmän on sivistyneistöön itsensä kirjaavia henkilöitä, jotka elämöivät, etteivät he jaksa lukea kuin dekkareita.

He ovat niitä itseään petkuttavia vähä-älymystöläisiä, jotka ovat aloittaneet kymmenen kertaa Sinuhen ja nukahtaneet kymmenen sivun jälkeen.

Toistettakoon tuttu epäily nykyajasta: mitä enemmän koulutustaso nousee, sitä enemmän sivistystaso laskee.

Epäluuloinen ehättää ounastelemaan, etteivät he lue mitään, edes sanomalehtiä, vaan vilkaisevat Internetistä.

Entä jos luettaisiin lahkeesta ravistettujen kotimaisten teurastusdekkareiden asemesta alkuun ohuita kirjoja?

Suvainnette mainita muutamia ehtymättömiä henkilökohtaisia eväitäni.

Jean Giono kertoo 34-sivuisessa kirjassaan miehestä joka istutti puita. Maailmansodat tulivat, raivosivat, menivät. Mutta provencelainen lammaspaimen eli syrjässä ja istutti tuhansia ja tuhansia puita.

Hän oli säilyttäjä, jonka elämännäkemyksen ydin kirkastui lauseessa: Puhtaasti intellektuellit mietiskelyt ovat riistäneet kaikkeudelta pyhyyden vaipan.

Runokirjoista on yksi suosikkini Joel Lehtosen Hyvästijättö Lintukodolle (118 s.). Sen lukaisee viidessä minuutissa. Mutta sen lukemiseen (!) menee koko loppuelämä.

Jo siksi tämän kirjoituksen moton elämän säilyttämisen suuruudesta voi esittää kahden kirjailijan kaksoisvalaistuksessa. Alessandro Bariccon Silkki –romaanissa (114 s.) ovat sanat: ”Väitettiin, että hän oli petkuttaja. Väitettiin, että hän oli pyhimys.”

Uudelleen ja uudelleen voin lukea Leo Tolstoin Ivan Iljitšin kuoleman. Se on 84-sivuinen mutta lisäbonuksena on Tolstoin essee Kuolemaa ei ole ja Torsti Lehtisen luotaus Tolstoin käsitykseen kuolemasta.

Sanotaan, että Tolstoi voitti kuolemanpelkonsa kirjoittaessaan tätä teosta.

Se on ollut, taas, kohottavaa luettavaa kipuvuoteella.

Sen on kerrottu vaikuttaneen varsinkin eksistentialisteihin kuten Kierkegaardiin ja Sartreen. Albert Camus ammensi siitä.

Ivan Iljitšin kuolema on teemastaan huolimatta kaikkea muuta kuin pelottavaa luettavaa.

Alati luen uudelleen Tšehovin lyhyitä novelleja. Hän sytytti lyhdyn, jota ilman en ole hakeutunut elämän, tai kuoleman, katakombeihin.

Ja lopuksi, jos aika ei anna muka myöten, hektinen henkilö voi, ei hotkaista vaan slow-lukea, aforismin tai pari Samuli Paroselta: ”Miettiessäni mitä sivistys on, minusta tuntuu, ettei se ole ainakaan sitä mihin sitä käytetään”.

Tai vielä täydellisemmin: ”Maailma on sana.”

Lukupamppurauhaa:

IMMU