Sanaa kynimässä

Yhä jaksaa ilahtua kehuista. Nuorempi kolllega Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen kirjoittaa kolumnikokoelmansa Konahtelua esipuheessa: ”Suosikkikolumnistini kautta aikain ollut Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Väinö Immonen.

Tässä ja nyt-teksteihnsä hän upotti havaintoja maailmasta. Immu-palstalla hän kirjoitti miehen osasta ja ajan kotkotuksista perinteisempää tyyliin.”

Minultakin tivataan miksi en ole kirjoittanut kirjaa.

Niinpä kun viime aamuyön tunteina lopulta pääsin parin tunnin unirupeamaan, niin olinkin kansakunnan edesmennyt soihtu, jonka koti oli pyhiinvaelluskohde.

Kotikadun poskessa kiemurtelivat autojonot aina Alavan kirkon parkkipaikalle asti estäen kirkkokansan pääsyn sanan kuuloon. Ryhmien vuo virtasi läpi taloni.

Ylimpänä kiekui opas:

”Tässä näette mestarin työhuoneen, jossa hän vietti viimeiset kymmenen vuotta erakoituneena. Laverilla ovat pikeentyneet, yhä kylmästä hiestä märät lakanat mytyssä.

Patterin vieressä näette murentunutta kiviseinää. Koloja tuli kun mestari paiskoi kaikella käteensä osuneella vihreitä sahanterähäntäisiä liskoja, jotka aamuöisin matelivat kohti ja tuijottivat pisteliäästi.

Jos suvaitsette kohdistaa huomionne laipioon, niin siellä erottuu kellertävänruskeita läikkiä.

Mestari oli nuorena uuras piipunpolttaja ja mehumaijapiippu onkin arvokkaimpia esineitämme. Hän kakoi aamuisin kurkkunsa auki kattoon.

Siinä se lepää, tyhjässä herkkukurkkupurkissa liki umpeen sammaloituneena. Kerrotaan, että mestari olisi halunnut piipun mukaansa arkkuun tuhkattavaksi, mutta tuo jalo esine teki niin kovasti vastarintaa, ettei sitä saatu kirstuun.

Runoniekan kosketus sai siis elämään paitsi sanat myös esineet.

Nurkassa näette säilyketölkkejä. Mestarihan aterioi huoneessaan vedellen puukolla ravinnokseen kylmää hernekeittoa ja sikanautaa.

Sitten pyydän hiljaisuutta. Ikkunan ääressä on kaikkein pyhin – mestarin työpöytä. Sillä lepää myrkynvihreä Olivetti Studio 45. Siitä singahtelivat kaikki ne sanat, joista punoutui runouden kultalanka viitoittaen elämäämme rakkauden ja myönteisyyden kaksoisvalaistukseen.

Viimeinen aloitettu liuska on yhä koneessa. Josko se oli uuden teoksen aloitus: ”Voi saatana tätä elämää!”

Koneen vieressä näette jäämistön, kourallisen kolikoita ja vitosen setelin.

Mestari sai lopulta Savonian, Finlandian, Nobelin, Bookerin ja Goncourtin. Viimeksi mainittua hän oli hakemassa Pariisista kun poikkesi rahojen kanssa porvarillisen osuusliikkeen pubiin ja kuukauden piipahduksen seuraukset tiedämmekin.”

Tässä vaiheessa ponnahdin vuoteelta, luin vanhat kirjoitukseni, syleilin niitä ja päätin pitää sanomalehtikirjailijajuttujeni tason entisen epäintelligenttinä, siis rehellisenä, ettei itselleni ikinä syntyisi säälittävää harhakuvaa pokkeuslahjakkuudesta.

Keskinkertaiset lahjakkuuttaan alati hokevat koska keskinkertaisuus on aina parhaimmillaan.

IMMU