Sanan majoilla

Paljon minua on pilkattu tittelistä sanomalehtikirjailija. Se jäi elämään kun Kuopion Taiteilijaseura antoi muinoin minulle – kirjaa julkaisemattomalle – kirjallisuuden Minna-patsaan.

Kunniakirjassa oli tuo sanomalehtikirjailija.

Koska jälleen on udeltu miksi en ole julkaissut kirjaa niin suvainnette muistelon.

Kun nuoruuden aamuyön tunteina lopulta pääsin parin tunnin unirupeamaan, niin olinkin kansakunnan edesmennyt soihtu, jonka koti oli pyhiinvaelluskohde.

Kotikadun poskessa kiemurtelivat autojonot aina Alavan kirkon parkkipaikalle asti, estäen kirkkokansan pääsyn sanan kuuloon.

Ryhmien jono virtasi läpi taloni.

Ylimpänä kiekui opas:

”Tässä näette mestarin työhuoneen, jossa hän vietti viimeiset kymmenen vuotta erakoituneena. Laverilla ovat pikeentyneet, yhä kylmästä hiestä märät lakanat mytyssä.

Patterin vieressä näette murentunutta kiviseinää. Koloja tuli kun mestari paiskoi kaikella käteensä osuneella vihreitä sahanterähäntäisiä liskoja, jotka aamuöisin matelivat kohti ja tuijottivat pisteliäästi

Kohdistakaa huomionne laipioon, siellä erottuu kellertävänruskeita läikkiä.

Mestari oli nuorena uuras piipunpolttaja ja mehumaijapiippu onkin arvokkaimpia esineitämme. Hän kakoikin aamuisin kurkkunsa auki kattoon.

Siinä piippu nyt lepää, tyhjässä herkkukurkkupurkissa liki umpeen sammaloituneena.

Kerrotaan, että mestari halusi piipun mukaansa arkkuun tuhkattavaksi, mutta tuo jalo esine teki niin kovasti vastarintaa, ettei sitä saatu kirstuun.

Runoniekan kosketus sai siis elämään paitsi sanat myös esineet.

Nurkassa näette säilyketölkkejä. Mestarihan aterioi huoneessaan vedellen puukolla ravinnokseen kylmää hernekeittoa ja sikanautaa.

Sitten pyydän hiljaisuutta. Ikkunan ääressä on kaikkein pyhin – mestarin työpöytä. Sillä lepää myrkynvihreä kirjoituskone Olivetti Studio 45.

Siitä singahtelivat kaikki ne sanat, joista punoutui runouden kultalanka viitoittaen elämämäntietämme rakkauteen.

Viimeinen aloitettu liuska on yhä koneessa. Josko se oli uuden teoksen aloitus: ”Voi saatana tätä elämää!”

Koneen vieressä näette jäämistön, kourallisen kolikoita ja vitosen setelin.

Mestari sai lopulta Savonian, Finlandian, Nobelin, Bookerin ja Goncourtin. Viimeksi mainittua hän oli hakemassa Pariisista kun poikkesi rahojen kanssa

kuppilaan ja kuukauden piipahduksen seuraukset tiedämmekin.”

Tässä vaiheessa havahduin, ponnahdin vuoteelta, luin vanhoja jorinoitani ja päätin pitää sanomalehtikirjailijajuttujeni

tason entisen epäintelligenteinä.

Siis rehellisenä, ettei itselleni ikinä syntyisi säälittävää harhakuvaa lahjakkuudesta.

Miksi turmella omaa ja rakkaitteni elämää sekä tuhlata mahdollisen lukijan aikaa?

Rauhaa sanan majoilta:

IMMU