Satu-uskottavana

Aamupalaa. Sihtileipää ja juustoa. Vaimolla omaa runsaskuituista einestä. Äkkiä hän:
– Kun opit ominpäin viisivuotiaana lukemaan niin mikä oli lempisatusi?
– Punahilkka oli ensirakkauteni. Kuvittelin kuinka hänen poskensakin punersivat kuin ketoneilikat.
– Voikin arvata, että ei laveasti horjuva maailmannäkemyksesi olekaan puna-Marxilta. Sutena toki näet brutaalisti ahmivan kapitalismin.
– Rienaavan pejoratiivinen näkemys! Lumikki oli mielestäni ihanan lumimustavalkoinen.
– Ohoh! Satuilepa lisää…
– Kun pelastit minut norkoilemasta kadunkulmissa soi mielessä satumaisesti Maan korvessa: ”Oi, pianhan lapsonen langeta vois / jos käsi ei enkelin kädessä ois…
– Ja?
Minä messevänä:
– Sitten koitti realismin aika. Olin näet aina tykännyt kun saduissa on onnellinen loppu mutta…
Vaimo, nokkela kun on, täydensi:
– …mutta aviovuosien kertyessä laillani tajusit, että juuri siksi niitä kutsutaankin saduiksi.
Otimme lisää aamupalaa. On otettu satunnai…no, satumaiset 50 vuotta.
Rauhaa parinuhteessanne:
IMMU
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu