Satujen kumous

Lasten lukemisen vähenemisen syiksi, oikeutetusti, syytetään somea, kännyköitä, internetiä, tappopelejä. Totttahan on, että ne turmelevat äidinkieltä, rappeuttavat mielikuvitusta.

Se pani päivittämään ovatko omat mieltymykset päätyneet unohduksiin. Luin lapsena aina perinteisiä tarinoita. En siis olisi viehtynyt näistä nykyisistä pottereista, sormusten herroista, ”tieteis”seikkailuista. Omaa mielikuvitusta kun piisasi.

Vietin lapsena aamupäivät kotona kaksi vuotta yksin. Joutessani opettelin lukemaan, olinhan jo viisivuotias. Oma haittansa siitä on ollut…

Saduista ykkösuosikkeja oli Grimmin veljesten Poika joka halusi oppia pelkäämään. Kunpa vain osaisin väristä, hän huokaili.

Ensirakkauteni olivat Punahilkka ja Lumikki. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden myötä meri ja purjealusten kauneus ihastuttivat.

Sindbadista juurtui uhkaus, jota yhä käytän jos kotona syntyy eripuraa ”Antaapa olla, lähden merille.”

Teos, joka humautti metrin halolla hartioihin oli Robin Hood. Hän otti rikkailta ja antoi köyhille. Se leimaa yhä yhteiskunnallista ihanteellisuuttani.

Huckleberry Finn auttoi tajuamaan kuinka helposti ihmiset huijataan luopumaan vapaasta tahdostaan. Massoina ihaillaan aatekauppiaita, jotka ovat aina ostaneet viattomia mihin brutaaliin tarkoitukseen tahansa.

Minulle ei koskaan ostettu edes ilmakivääriä vaikka isäni yleni sodassa vänrikistä kapteeniksi ja itsekin, häntä kunnioittaakseni, kävin jopa RUK:n. Ensimmäisen kerran ammuin sotaväessä ja sain heti kahden päivän loman.

Luin esipuberteetissa pari kolme Niilo Lauttamuksen natsihenkistä sotaromaania. Niistä juontui vastenmielisyys sotaa ja väkivaltaa kohtaan ja luontainen tapa asettua heikkojen, sorrettujen ja vähäisten puolelle.

Nyt Ukrainan armottoman murhaterrorin pitkittyessä luin yöllä parasta sotaromaania – Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Švejkiä ensimmäisessä maailmansodassa.

Siinä vahvistuu ajatukseni sodasta, huumorinkin keinoin ja

joka elähdyttää tänäänkin, sodan ylevöittämiä ampumaratamilitaristeja seuratessa. Näin Švejk kommentoi sotarovastin saarnaa:
”Kyllä se tulee olemaan hienoa, niin kuin sotarovasti kertoi – kun päivä kallistuu lepoon ja aurinko kultaisine säteineen painuu vuorten taa ja kun taistelukentältä kuuluu kuolevien viimeisiä huokauksia, kaatuneitten hevosten korahduksia, haavoittuneiden ähkettä ja väestön vaikerrusta kun liekit heidän palavista kodeistaan hulmuavat taivaalle. Pidän kovasti tuommoisesta korkeamman asteen hölmöilystä.”

Anneli Kanto kirjoittaa Kritiikin Uutisissa, että lastenkirjallisuus ei saisi sortua moralismiin. Moralismi onkin eri asia kuin moraali.

Siksikin olen ikikiitollinen lapsena lukemistani saduista. Ne päättyivät aina onnellisesti. Siksi niitä kutsutaankin saduiksi.

Näitä muistellessa kertasin myös Bruno Bettelheimin kirjaa Satujen lumous. Se kertoo vanhoista saduista.

Juuri niitä lukiessa ei maailmani koskaan särkynyt. Se syntyi siitä, että jotakin meni, pahuuden vuoksi, rikki.

Lukupamppurauhaa:

IMMU

+2
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu