Surujen silta

Syksy syksyltä se todistuu: valo on maalareista suurin. Se antaa harmaalle sävyt, puille ruosteenpunaiset uhritulet, kyyhkysenharmaat aamut.

Musiikkia syksy on. Lyyrinen huilu vaihtuu englannnintorveksi, kiihkeä viulu sellon surumieliseksi kutsuksi. Taustalla rakentaa piano erakkopaimenmajaa.

Syksy on, väitetään, suruaikaa mutta tosiasiassa valtaosa itsemurhista tehdäänkin keväällä.

Marrraskuussa on kulunut 65 vuotta isäni Lennartin kuolemasta. Viisivuotiaana sairastuin sen myötä perussuruun, slaavilaiseen melankoliaan, jossa suru ja ilo vaihtavat paikkaa ennakoimatta. Masennus ei ehdi tavoittaa.

Ikääntyessä ymmärtää, että suru voi olla petollinen ystävä. Suruun jää koukkuun. Se on alibi. Tulee vilu, sieluun vetää.

Isän kuolinpäivänä soitan Bachin motetin Jesu meine Freude. Bach kutoi toisiinsa vanhan virren ja hätkähdyttävän jakson roomalaiskirjeistä. Se alkaa hellyydestä ja päättyy pelon ja uhman kautta lempeyteen.

Ihmekös kun ikiolkaveljeni tuomiorovasti emeritus Matti Järveläinen arveli minun, yhteiskunta-anarkistin, olevan sisimmältäni körtti.

Bachissa minulle soivat Eino Leinon säkeet: ” Minun mieleni on niin kummallinen / kuin meri kuutamolla. / En tahtois ma touhuun ihmisten / ja en tahtoisi yksin olla.”

Josko omat onnen hetket koostuvat seoksesta, jossa on pisara uutta tietoa, juuren mitta vanhaa, terälehdellinen toivoa, ripaus murheen mustaa aromia?

Siinä kultaisessa leikkauksessa elämän ikikolmion kulmat kirkastuvat: syntymä, rakkaus, kuolema.

Alati uusluen G.H. von Wrightin kirjaa Hyvän muunnelmat. Siinä pohditaan iloa ja surua, mielihyvää, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta.

Yhä enemmän tässä loitontuu instant-iloisista. Hohottajien nauru on irvistys, yhtä luonteva kuin keinomunuaislenkki tekosuolessa.

Suruhuumori on ainoastaan realismia kuten Veijo Merellä, Juhani Peltosella ja Chaplinilla.

Ilo – ja sen veli suru – edellyttää ihmisarvoista elämää. Siinä elämässä helisee luova vailla olemisen tila. Siinä ei alennuta kameleonttimaiseen mukautumiseen. Siis ei pidä olla kuten vallan mielestä pitää.

Näin linnunradan hopeainen aamuhämärä haihtuu. On yhä puettava haarniska taipaleelle Valkeisenlammen viertä – kohti ikikamppailua, etteivät nämä Nietzschen sanat toteutuisi edelleenkään toteutuis:

”Ketkä ovat suurimmaksi vaaraksi tulevaisuudelle? Eivätköhän vain hyvät ja oikeudenmukaiset?”

Rauhaa.

IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu