Suurta on olla oma itsensä, se on katoamatonta iloa

Aamyöstä äjähti päähän, että tänään on lukemisenpäivä.

Nousin yläkerran kirjahyllylle pähkäillen lukemisvajetta. Lapset ja nuoret kulkevat ja pyöräilevät kännykkä kädessaä.

Aikuisväki selaa kuppilassa Iltalehteä, lukaisee huutavimmat otsikot ja pari kolme riviä jutusta ja alkaa möläytellä peruspersuhenkisiä äkkijyrkkiä sanojaan. Siirtyvät sitten urheilusivuille.

Yhä useammin vaikuttaa, että kun koulutustaso nousee niin sivistystaso laskee.

Ilahduttaakseni vain itseäni poimin aamuyön tunneiksi 90-sivuisen Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella.

Miller on iskostunut mieliin irstailijana.

Mutta Hymy tikkaiden juurella on muuta. Se on kirja Auguste-klovnista, joka haluaa lahjoittaa ihmisille katoamatonta iloa.

Auguste on suurten filosofien henkistä sukua ja tietää, että klovnina oloon tarvitaan paitsi lahjakkuutta myös viisautta: tietoa inhimillisistä heikkouksista.

Mutta tieto ei yksin riitä – on kyettävä ”hyväksymään” epätäydellisyydet, ihmisluonteen heikot puolet ja ihmiskunnan epäoikeudenmukaisuudet, mädännäisyydet ja paheellisuudet ja silti oivaltaa, että kaikkea toivoa ei ole menetetty.

Siksi Auguste ei ammenna temppujaan vain mielikuvituksesta vaan todellisuudesta.

Huippunumerossaan Auguste vaipuu transsiin tikkaiden juurella. Tikkaat johtavat kuuhun. Yleisö on haltioissaan. Klovni on siis tajunnut oleellisen, ilon ja surun sisäkkäisyyden ja sen kuinka ne vaihtavat paikkaa käsittämättömän nopeasti.

Mutta kerran Auguste nukahtaa eikä herääkään jatkamaan numeroaan ja työsopimus puretaan. Hän lähtee vaeltamaan tuntemattomana.

Auguste palkkautuu kiertävään sirkukseen aputyömieheksi. Sitten sirkuksen klovni Antoine sairastuu ja Auguste lupaa esiintyä hänenä.

Auguste vakuuttaa , ettei hän halua viedä Antoinen työtä. Hän neuvoo tälle asian, jonka on oivaltanut: ”Olla oma itsensä, vain oma itsensä, on suurta ja samalla kaikkein vaikein temppu.”

Näin väärinymmärretty Auguste toimii alati väärinymmärretyn Millerin puhetorvena.

Mutta Auguste ylittää kaikki kollegansa hauskuudet, luo uuden Antoinen ja saavuttaa taas huiman suosion. Silloin Auguste poistuu areenoilta. Minne, se selviää luettaessa kyllä.

Miller ihaili Chagallin maalaamia enkeleitä ja Mirón tikkaita ja kuuta. Hän ymmärsi, että ilo on kuin joki; se virtaa lakkaamatta. Ilveilijä opettaa meitä nauramaan itsellemme. Ja tämä nauru on syntynyt kyynelistä.

Henry Miller ja Auguste vääntäytyivät irti kahleista ja määritelmien otteesta. Niin he saattoivat lopulta määrittelijät naurunalaisiksi.

Ilveilijät ja enkelit. He ovat jumalallisesti sovitetut toinen toisiinsa. Taas tekee mieli ponnistella taas siihen…

Hymtilkää, rauhassa:

IMMU