Syyspunelmain

Nyt se on välähtänyt pihanurmella, kesän valomerkki, kiiltomato.

Syksyllä suomalaisen kuuluu hytistä kuin riitettä vartoava puro.

Kun syysapeaa lähimmäistä seuraa, epäilee, että jos Jumala loi ihmisen niin syysaamun krapulassa.

Sielullinen suolihuuhtelu yritetään tehdä teennäisharrastamalla.

Moni hoksaa olohuoneen seinässä täkänää uupuvan tyhjiön.

Joku aloittaa espanjan kieliopinnot ja päätyy parin viikon jälkeen tilaamaan aurinkorannalla lihapullia – suomeksi.

Kirjoitukset muuttuvat ilkeiksi ja yleisönosastot nimimerkkipersujen ampumaradoiksi.

Syysmyönteinen kokeekin itsensä syrjityksi. Henkiset kurahaalarit ovat minun pelastukseni.

Kun panikoija sinkoilee syysdepressiosta kaamosmasennuksen kautta kevätväsymykseen, siirtyy elämänhallitsija portaattomasti vuodenajasta toiseen:

Nyt putoaa puista kiinteistönomistajien jäsenlehti. On ilo nostaa vaimolle ruohonleikkurin tilalle harava.

Kun virittää valot vuorimäntyyn, kohta ulvahtaa pihassa irtorakki: ”Jumankeuta, valaistu vessa!

Politiikkakone kiihtyy syyskierroksille. Sinimustan hyväosaishallituksen leikkauskiihkolle voi ärähtää: Minua ei kohdella kuin saksanpaimenkoiraa!

Pitkässä suhteessakin pimeys voi aiheuttaa sanaharkkaa. Silloin on vaihdettava levyä. Paras kappale on John Cagen 4.33. Se on parisuhteen avohaavaa arpeuttavaa terapiaa – neljä minuuttia kolmekymmentäkolme sekuntia hiljaisuutta.

Jo Mika Waltari runoili siihen hyräiltävät sanat: ”Elämän syksyn tullessa / ainoa todellinen runo: / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

Sen taustalla soi J.S. Bachin Preludi ja fuuga G-duuri. Se joka alkaa (syys)kuolemasta ja päättyy (kevät)elämään.

Rauha, syyskirpeääkin’

IMMU