Syyspunelmain, osa 5

Nyt sen kuulee, aamun metallisen syyshelähdyksen. Nuhainen tuuli askarelee räystäissä.

Syksy syksyltä se todistuu: valo on maalareista suurin. Se antaa harmaalle sävyt, puille ruosteenpunaiset uhritulet, kyyhkysenharmaat aamut.

Musiikissa lyyrinen huilu vaihtuu kiihkeäksi viuluksi. Matkakappelissani Valkeisenlammen huvimajassa rakentaa piano paimenmajaa.

Kun syysapeaa lähimmäistä seuraa alkaa epäillä että jos Jumala loi ihmisen niin syysaamun krapulassa.

Sielullinen syyssuolihuuhtelu korvataan teennäisharrastamalla.

Moni hoksaa olohuoneen seinässä täkänää uupuvan tyhjiön.

Joku aloittaa espanjan kieliopinnot ja päätyy tilaamaan aurinkorannalle lihapullia – suomeksi.

Kirjoitukset muuttuvat ilkeiksi ja yleisönosastot nimimerkkiampujien tulitusareenoiksi. Mitä yksioikoisen ilkeämpi on, sitä kehutumpi!

Kun panikoija sinkoilee syysdepressiosta kaamosmasennuksen kautta kevätväsymykseen, siirtyy elämänhallitsija portaattomasti vuodenajasta toiseen:

Koko ajan putoaa puista kiinteistönomistajien laajalevikkinen jäsenlehti. On aina ilo nostaa vaimolle ruohonleikkurin tilalle harava.

Entä syyslohtu?

Jo Mika Waltari runoili syksyä laventaen: ”Elämän syksyn tullessa / tuntea läheiseksi, ystäväksi / toinen ihminen, / sanoitta.”

Vai olisiko parempi kerrata vastikään pois sinne jonnekin missä meri tavoittaa taivaan äären Jaan Kaplinskin valoisat säkeet, hänelle, kesän lapselle, joka 49 vuotta sitten kesytti minut.

”Ole sinä / minun olematon lapsuuteni. / Pehmeä hyvä / kevyt / kesäyö / joka peittää minut suurilla / äärettömillä siivillään.”

Taustalla soi Joseph Haydnin Luominen: siinä kujertaa onnellinen kyyhkyspari ensilempeään, pensaasta kuuluu satakielen laulu. Arkkienkeli Gabriel vakuuttaa, ettei murhe paina vielä sen rintaa, hurmaava laulu ei sisällä vielä valitusta.

Elämä on suurenmoista – sittenkin!

IMMU