Taiteen harhoissa

Kulttuuriin pätee mansikkahillosääntö: mitä laajemmin eri himphamppua kulttuurina levitetään, sitä ohuemmalti sitä on.

Kun nuorena luin A.P. Tšehovin novellit ja Dostojevskin Idiootin niin päätin, etten ikinä tärvele omaa, läheisteni ja mahdollisten lukijoiden elämää luovuusharhoilla.

Siksi vieraannuin himphampun pyhittämisestä kulttuuriksi. Huonosti piirretyt sarjakuvat ovat kaunokirjallisuutta, installaatiot kuvataidetta, iskelmäjollotukset rock-”lyriikkaa”.

Tuota tuumasin askeltaessa Valkeisenlammen viertä kohti kirjastoa. Kohta rinnalle rähvelsi Ojarumpu, olkaveljeni. Otin aloitteen:

– Mikä on huikein kulttuurielämykseksi?

– Äiti pakotti pianonsoittoon. Lopulta kysyin musiikinopettajanaapurin mielipidettä taipumuksistani. Rouva äsähti naapurien hankkineen soittotuntieni vuoksi metsurin kuulosuojaimet. Kehotin häntä kertomaan sen äidille. Näin vapauduin Huck Finnin luovaan seuraan.

Mainittakoon että Ojarummusta kehittyi aikuisiällä taidokas pianisti.

– Mitenkä ulkoliikuntakulttuurisi?

– Mieluusti matkaisin keväällä Pariisiin Sartren lempikahvilan Cafe de Floren terassille pelaamaan dominoa. Varastin sieltä taannoin tuhkakupin parhaalle päätoimittajalleni Mauri Auviselle. Hänen pyynnöstään koska tiesimme Hemingwayn istuneen usein siellä.

Kulttuuriteko. Eikö vaikka?

Kuvataiteissa tiesin Ojarummun kumartavan Rafaelin sarkofagin ääressä Pantheonissa Roomassa ja Rafalein loggioita Vatikaanissa.

Kirjaston ala-aulassa oli, no, toritaidenäyttely. Ojarumpu juuttui tuijottamaan tekelettä, jossa oli punainen mummonmökki riippakoivun alla välkeän veden rannalla. Taiteilija itse uteli, sinutellen:

– Haluatko ostaa taulun?

– En, mutta haluaisin tietää missä päin vietätte kesänne? syvensi Ojarumpu kulttuurihetkeä, teititellen.

Loittonin, hissukseen, syventymään kirjastovirk..no, klassikkokirjojen tuoksuun.

Eli ei kaikkea pidä ottaa kirjaimellsesti, Rauhaa Sinullekin taiteen harhoissa:

IMMU