Tšehovin ja Dylanin ikisoihtu
Olen lukenut kevään mittaan A.P. Tšehovin novelleja kuin uusina, nyansseihin ja sävyihin uppoutuen. Taas todistui että A.P. ei koskaan harjoittanut kiristystä, kirjoittanut häväistyskirjoituksia, imarrellut, ei valehdellut eikä solvannut.
Hänen kaikkein pyhimpänsä ja oli ihmisen ruumis, terveys, viisaus, lahjakkuus, innoitus, rakkaus ja absoluuttisin vapaus, vapaus pakosta ja valheesta missä muodossa kaksi viimeksi mainittua ilmenevätkin.
Siihen liittyen Bob Dylan täyttää tänään 24.5. 80 vuotta. Kun kuulin 1963 Dylanin kappaleen Blowin’ in the Wind tiesin musiikini ja sen sanoitukset löytäneeni.
Sitä seurasivat vaikkapa The Times They Are a-Changin’, Like a Rolling Stone.
Aamun HS:ssa Vesa Sirén kysyy koska selvitetään Tšehovin ja Dylanin yhteys. Dylan levytti kokonaisen albumin Tšehovin novellien pohjalta. Kriitikot pitivät sitä omaelämäkerrallisena, on Dylan kertonut.
Hänen laulunsa ovat pohjanneet myös vaikkapa novelleihin Vaimoni ja Nainen ja sylikoira (sen äidinkielenlehtorini sujautti minulle yo-lahjaksi muilta salapäin, se pelasti minut hullutukselta aikoa kirjailijaksi. A.P. oli kirjallisuuteni kirjoittanut jo.)
Dylan oli 60-luvun protestiliikkeen ikoni ja lauluissa näkyi ja kuului, yhäkin, pasifismi ja rasisminvastaisuus.
Hän sai kirjallisuuden Nobelin 2016. Kiitos siitä liberaalille Nobel-komitealle.
Tšehoviin suhteeni on ikuinen. Aina käyn hänen haudallaan Moskovassa Novodevitšin luostarin hautausmaalla. Kivi on pieni ja valkoinen, tekstinä vain A.P. Tšehov 1960-1904. Ainoa erikoisuus muihin hautoihin on ollut, että sillä on aina runsaasti tuoreita kukkia.
Olen käynyt tarkistamassa Jaltalla vieläkö nainen kulkee rantakadulla sylikoiransa kanssa. Matkustin läpi Siperian, en hevosvaljakoilla kuten mestari, vaan junalla. Lukuisat ovat olleet paikat, joissa olen hänelle kumartanut, en nöyristellen vaan silmäntasaisesti.
Nämä kaksi mestaria, olin vähällä kirjoittaa raamatullisesti Mestaria, ovat polkuani viitoittanee tällä toistaiseksi päättymättömällä väliaikamatkalla kohti maailman sydäntä.
Koska Tšehov sanoi, että mikäli ei pysty ilmaisemaan asiaansa (sen ydintä siis) yhdellä liuskalla, on turha edes yrittää.
Avaan novellin Ikävä tarina, vanhenevan ja kuolemaa vartoavan professorin kertomuksen, pettymyksineen. Vaimo ei salli hänen edes syödä lahnaa jauhokastikkeessa…
Se kertoo myös hänen kiintymyksestään kasvattityttäreensä Katjaan. Tämän kysyessä mitä tekisi elämällään, maailmakuulu tiedemies vastaa: En tiedä, en todella tiedä.
Se on hiljaisessa alakuloisuudessaan ja surumielisyydessään elämäni teos.
Nyt kunnioitan mahdollista lukijaa ainoalla mahdollisella tavalla: panen ajoissa pisteen.
Rauhaa:
IMMU
Bob Dylan oli 60-luvulla niin voimakas ilmiö, että hänen glamourinsa on säilynyt siitä huolimatta, että todellinen valovoima, aatteen palo ja luomiskyky tuntuivat laantuneen jo 70-luvun puoleen väliin tultaessa.
70-luvun lopulla hän tuntui hurahtaneen jonkinlaiseen uskoon ja yritti come backia ”hengellistyyppisillä” sanoituksilla. Ei onnistunut. Sittemmin tehnyt jotain uuttakin, mutta mikään ei oikein ole noussut pinnalle.
Kävin Dylanin ulkoilmakonsertissa reilut 20 vuotta sitten Malmössä. Hän esiintyi tunnin verran. Vaikutelmaksi jäi kyllästynyt ”vanhus”. Viimeisen laulun jälkeen poistui lavan taakse sen kummemmin hyvästejä jättämättä ja helikopteri nousi ilmaan vieden hänet pois – jonnekin.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoinen kirjoitus. Tuo Dylanin yhteys Tsêhoviin oli uutta. Vesa Sirèn muuten liikkuu musiikin alalla laajasti, kevyempää kaihtamatta. Blogistin Tsêhovin jälkien seuraaminen Siperian halki kuulosti upealta. Todellista ”rakkautta” Tsêhoviin.
Mieleni tekisi kysyä pari kysymystä, mutta en taida, kun IMMU ei käy dialogia.
Noh, menköön: Mitä Immu olisit menettänyt, jos äidinkielenmaikka olisi antanut kirjalahjan salailematta ja olisit alkanut haaveilla kirjailijanurasta? Ehkä olisit nostanut suomalaisen kirjallisuuden tasoa. Mitä siitä jos kaikki laulut onkin jo laulettu ja kaikki kirjat kirjoitettu.
Eivätkös kaikki toimittajat haaveile kirjan kirjoittamisesta. Tosin kirjailijaksihan nyt pääsee pilkkakirjan poliitikosta kirjoittamalla.
Dylanista. 1996 Porissa otin salaa kuvia, aika onnistuneita jopa. Olen kuullut, että joskus Bob on poistunut lavalta, jos joku on rikkonut kuvauskieltoa. Onneksi en pilannut konserttia.
Bändi svengasi kyllä, mutta Dylanin esitys oli jo tuolloin välillä veltohkoa, mutta ei huono ollenkaan. Yrmistelyä tuli asiaankuuluva annos.
Dylanin (Robert Zimmerman) taiteilijan urasta tulee mieleen. Hänen kaupunkiaiheiset maalauksensa todistettiin liki suoriksi kopioiksi erään valokuvaajan töistä (hänen nimeään en nyt muista). Kiintoisaa on, että tuo selvä plagiointitapaus vaiettiin. Muistaakseni kuvat vedettiin pois hiljaisuudessa.
Juha Kuikka totesi: ”Kävin Dylanin ulkoilmakonsertissa reilut 20 vuotta sitten Malmössä. Hän esiintyi tunnin verran. Vaikutelmaksi jäi kyllästynyt ”vanhus”.” Eihän Dylan ole ainoa konsertteja pitävä jo väsynyt artisti.
Mutta entäs jos…, Nobel olisi annettu Dylanin sijaan Leonard Cohenille?
Ilmoita asiaton viesti