Ukkona tunkiolla

Elämme uusbrutalismin aikaa. Yhä näkyvämpää on ylimielisyys, röyhkeys, haukkuminen, minäminäminä-efekti.
Sitä pani tuumaamaan Juhani Branderin kirjoituskokoelma Miehen kuolema.
Hän pohtii toksiinista maskuliinisuutta., jota leimaa kovuus, aggressiivisuus, myötätunnottomuus, väkivallan ihannointi, vihapuhe, homofobia, kulttuurin ja tieteen halventaminen.
Sen vallassa olevia poikia ja miehiä voi kutsua luolaäijiksi.
Brander kirjoittaa välillä ahdistuneesti, välillä nokkelasti miehisestä me-toosta, raiskauksista, urheilusta, sotaväestä, kulttuurista.
Onko itsessäni toksiinista maskuliinisuutta?
Lapsena ja nuorena harrastin kontaktilajeja – jalkapalloa ja jääkiekkoa. Särjin kolme rillit ja äiti arveli, että keksitäänkö muu harrastus.
Ryhdyin kokopäivätoimisesti lukemaan. Harmia siitäkin on ollut.
Maailmannäkemys ei mennyt silti rikki. Se syntyi siitä, että rillit särkyivät.
Innostus etenkin lätkään, lätkäjätkien röyhistelyyn, järjettömiin tuloihin yksinkertaisessa pelissä. toisen vahingoittamiseen uhon vallassa on hiipunut. Kun tuota nyt tapahtuu, alkaa ajatella, että rivistä nollia saa helposti ketjun.
Seuraankin jo mieluummin taitoluistelua.
Minulla on aina mukana vaikkapa E. Södergranin tai A. Anna Ahmatovan runokirja. Semmoisen lukaisee vartissa mutta sen lukemiseen (!) menee koko loppuelämä.
Kammoan sotaromaaneja ja teurastusdekkareita. Ikisuosikki on Raymond Chandlerin yksityisetsivä Philip Marlowe, joka sanoi: ”Olen romanttinen sielu, kun kuulen äänen huutavan yössä menen katsomaan mikä on hätänä.”
Kammoan elokuvia, joissa vain ammutaan ja ajetaan autoja romuiksi. Alati jaksan kerrata Chaplinia, joka oli pieni, heikko ja huono juoksemaan ja silti häntä ajettiin takaa. Kaupungin valot on elokuvani. Surullinen, romanttinen. Siinä mielessä Aki Kaurismäki on minulle myös Chaplinia.
Jokaisella on viihteensä mutta nykyinen amatöörimäinen tv-viihdekin tehdään viihtymättömyyteen. Tv halpuuttaa huumorin.
Istun aika ajoin kansankuppiloissa. Mistä miehet puhuvat? Työstä, viinasta, urheilusta, naisista joilta, muka, on saanut.
Entä musiikki? Klassinen on lajini. Hevi ei ole juttuni. Mutta Maaritin tulkitsema ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” soi usein. Tai Edu Kettusen ”Retki meren rantaan”. Se on isäkaipuuta.
Mitä machomiehiltä puuttuu? Häpeä ja kunnia.
Olin 13-vuotias kun löysin mieskuvani. Hän oli Väinö Linnan Pohjantähden räätäli Aatu Halme.
Hänellä oli kaksi satuttavaa ominaisuutta. Yhteiskunnan heikkoihin ja vähäisiin kohdistuva myötätunto ja voimakas vastenmielisyys väkivaltaa kohtaan.
Siksi minusta tuli tämmöinen mies. Ilman toksiinista maskuliinisuutta.
IMMU

immu

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu