Vapauden laiho
Syyssiivous. Tuli suositus, uhkasakon se sisälsi, vähentää kirjojeni määrää.
Lakeuduin kellarikerroksen hyllyille ja sieltä löytyi kateissa ollut aarre: Kirsi Laipion 1945 suomentama Hucleberry Finnin seikkailut.
Selasin sitä, istuin lukemaan. Siis hyvästi kirjojen vähentämisyrirys.
Minulla on kolme lasten- ja nuortenkirjoina pidettyä ikievästä: Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (1885), Jack Londonin Erämaan kutsu (1903) ja John Finnemoren Robin Hood (1909).
Niistä sikisi voimakas vastenmielisyys väkivaltaa kohtaan, luontainen valinta asettua heikomman puolelle ja vapauden kaiho.
Poikien seikkailukirjana Huckleberrya ensin luettiin. Aikuislukemistona siitä kasvoi elämäntäyteinen eväs. Twainin viitan alta paljastui ripavakallinen filosofiaa, intellignessiä, arkirealismia.
Aikaisin kuolleen äidin ja kyläjuopon pojasta onkin tullut monelle vapauden esimerkki.
Josko Twain tahtoi kirjallaan jo tuolloin osoittaa, kuinka ihmiset luopuvat mitättömistä syistä vapaasta tahdostaan ja vellovat massoina ajamaan omaa asiaansa, tappamaan, perimään rahaa ja pitämään hartauksia.
Heidän innostuksensa on aina ulkopuolisten, omaa etuaan ajavien yllyttämää.
Lauttamatkalla joella isäänsä paennut Huck ja karannut orja Jim ovat vapaita toisten tahdosta. Rannoilla ahneus sanelee ihmisten arvot, tasa-arvokin, on joltakin pois. Ihmisellä on aina ollut hinta ja kauppa-arvo.
Oleellista on hoksata kuinka Huckin oikeudentunto saa syttynsä Jimistä.
Petri Tamminen on kirjoittanut, että Jimin maailmankuva on puhdas ja luonnollinen; hän omistaa itse itsensä. Niin voimissaan ihminen on harvoin.
Twainin sarkasmi yltää näet pitemmälle. Hän ei seppelöi kapinaa, ei anna sen kestää vain kirjan verran. Jos kapinan onnistuminen onkin pelkkä haave, se jää elämään. Huck veisti sille tielle opasviitan.
Robin Hood oli oikeudenmukaisuuden asialla, nykyajalle niin vieraan. Hän, päinvastoin kuin nykyhallituksemme, otti rikkailta ja antoi köyhille.
Unelma vapaudesta on puhtaimmillaan Londonin Erämaan kutsussa. Vangittu Buck-koira kuulee susien kutsun, pakenee ja liittyy niihin.
Yhä saatan herätä yöllä ja kuulla susien kutsun. Mutta yhä kauempaa ja kauempaa kutsu kuuluu…
IMMU
Jk. Tv:ssa pohti itsestäänselvyyksien kautta nuori kirjallisuuden ”niinkutohtori” miksi nuoret eivät lue. Minusta vastaus on selvä somevanhemmat ovat malleina. He eivät kaihda mitään keinoja välttääkseen ajattelun vaivan. Näin kasvatetaan vajakkeja mopopoikia.
Näin käy aina itsellenikin, kun käyn vinttikomeroilla. Kouluaikoina lukemaani Huckleberry Finnin 40-luvun painosta tosin ei entiteettinä enää ole, vaikka jonnekin ne atomit ovat ajautuneet.
Suomennoksia näyttäisi olevan ainakin viisi. Joskus ehkä pitäisi vilkaista myös Tyko Hagmanin ensimmäistä vuodelta 1904 ja Juhani Lindholmin viimeistä vuodelta 2018.
Ilmoita asiaton viesti
Viisi niitä on todella on eli Tyko Hagmanin 1904, Yrjö Kivimiehen 1924, Kirsti Laipion 1945, Jarkko Laineen 1972 ja Juhani Lindholmin 2018. Sarjani on nyt täysi kun löysin kellarista Laipion suomennoksen.
Joskus tekisi mieli pohtia kuinka kieli on muuttunut eri käännöksissä.
Twainissa on huvittanut se, että hän luki joka aamu vaimolleen mitä oli kirjoittanut. George Orwell on kertonut millainen myrsky nousi kun vaimo löysi tekstistä sanan helvetti. Saattaa arvata mitä tapahtui: Twain poisti sanan. Heh!
Voe lajinsa, Immu
Ilmoita asiaton viesti