Verta, hikeä ja kyyn eleitä

Lasten ja nuorten liikunnasta on oltu korona-aikaan huolissaan.

Liikunnan merkitys onkin suuri. Se virkistää fyysisesti ja pistää tapulin ruplattamaan.

Olin kiitettävän urheilija koulussa. Isoveljeni Pentti jonka maajoukkueuran torppasi oma seura, opetti jalkapallon salat. 12-vuotiaana pomputtelin palloa 1632 kertaa. Sitten äiti kutsui syömään. Sen verran oltiin sivistystyöläisperhe, että syötiin kaikki yhtaikaa.

Koulussa syntyi erityissuhde liikunnanopettajan ja meidän hyvien liikkujien välillä. Siitä jäänyt arpi helottaa yhä. Oli karmeaa katsottavaa kun opettaja pakotti maalta tulleita poikia hyppyarkulle. He porhalsivat sitä kohti silmät ummessa. Kamikazelentoa se oli.

Pidin jopa telinevoimistelusta ja opettelin takasunin, jota kukaan muu ei osannut. Viikkokausia olivat kainalot ruvella ja mustelmilla mutta mieliala taivaissa.

Joistakin kavereistani tuli ammattiurheilijoita – muutamista kopeita ja ylimielisiä. Mikä heistä teki semmoisia? Helpot voitot heikoista vastustajista.

Työvuosina Mullikassa piti lehden urheilumafia minua urheiluvastaisena. Löinkin uhalla löylyä sarkastisilla välirepliikeillä. Olin sentään lukenut Martti Jukolan Huippu-urheilun historian, en pelkkää Aku Ankkaa,

Mullikassa urheiluhulluus on aina pätevöittänyt suuriinkin tehtäviin.

Aviossa on meillä urheilubalanssi. Opastin vaimoa jalka- ja koripallon sekä jääkiekon hienouksiin, hän kiinnytti minut taitoluisteluun ja rytmiseen kilpavoimisteluun. Suunnistuksen olemme oivaltaneet olevan älykkölaji.

Tv-urheilua pilaavat Kari Männyn sinne taannoin ujuttamat A-studiot. Ennen peliä uhotaan tunti, että Tuppuraisen on tunkeuduttava boxiin ja Tappuraisen viiletettävä laidalla. Pelin jälkeen surraan tunti miksi Tuppurainen ei sitten ei ängennyt boxiin eikä Tappurainen viilettänyt laidalla.

Sepä onkin ruutuaikaa vähä-älymystölle.

Jalkapallo on opettanut elämänasennetta, filosofiaa, sietämään kampittamista, tyrkkimistä, vilppipeliä. On se opettanut myös tuulettamaan ja hyppäämään ilosta ilmaan vaikka alati on työnnetty lehmän läjää anturan alle…

Omanarvontuntoa ovat urheilun eksentrikot nostaneet. Esimerkkinä Kai Pahlman. Hän saattoi, vähän kärjistäen, kävellä pelissä 89 minuuttia ja banaanipotkaista sitten voitto-osuman.

Tai Atik Ismail joka kesken kaiken nousi pallon päälle seisomaan ja tähystämään, että minne se peliväline katosi.

Mutta nyky-urheilu on tosikkojen touhua, Totisin urheilutoimitajan lausahdus on, että urheilu on vain leikkiä. Se valastui kun juinoriaikaan kiekkokaukalon äärellä muuan äiti kannusti, NHL-dollarikuvat silmissään lahjatonta poikaansa: Tapa se, tapa se!

Yhä mielessäni on aina valoisan Kaisa Mäkäräisen naurunhyrähdys ilman valitusta jos liian moni laukaus oli huti. Tanja Putiainen oli samaa sarjaa.

Nyt kierrän olkaveljeni Ojarummun kanssa kädet selän takana Valkeisenlampea. Liikunnan osuuden aateloi kosminen jousipyssy: aurinko ampuilee yli kaamoksen, kevättä kohti, kultanuoliaan.

IMMU

0
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu