Ystävän häivä

Korona-ajassa on jotain samaa kuin joulunalusajassa.
Ihmiset tekeytyvät empaattisiksi. Etenkin ne, joista on ihmetellyt, että miltä maailman kylmiltä kiukailta leviää se löyly, jonka lyömiä he ovat.
Tuuman (!) päässä absoluuttisesta nollapisteestä se kiuas sijainnee.
He pysäyttävät turvavälin pitäen mutta ei turpaväliä.
He hymyilevät kolkostl: Mitä kuuluu?
Se tuo mieleen P. Haanpään kiukun: ”Ihmiset kun ovat sellaisia, että niiden pitäisi saada kaikki tietää. Kysyvät ensitöikseen, että mitä kuuluu? Perkelettäkö se heihin kuuluu, mitä kuuluu! Jonninjoutavaa uteliaisuutta…”
Kun heille vastaa, ettei ole tartuntaoireita, eikä avio ole muuttunut kahden kaupasta huutokaupaksi, eikä etämykkäkouluksi, ilme palaa syntymäyrmyn ynseäksi.
Meillä ei juuri mikään ole muuttunut. Sallin vaimon kuljettaa palloa.
Vaikka aika ajoin onkin mukava kun on sakkia koolla. Syntyy sökörinkejä ja ryyppyremmejä viljelemään mukavia kokkapuheita.
Voi silmätä lumoavia rakkauden papittaria pintaa syvemmältä. No, tuo jääköön…
Mutta mitään hämminkiä ei ole ilmennyt.
On tuhansien niteiden kotikirjasto, levyaarteisto, kuntopyörä, tonttipuuhat, pätevä lähikauppa.
Kohta leviää kotikatajan juurelle sinisilmälemmikkien meri. Saa aistia tuoksua keltamataran, jota Neitsyt Marian sänkyheinäksi kutsutaan.
Voi sujauttaa puolison aamutakin taskuun huomenet: Metsän soreapilarisessa temppelissä, / taivaan sinisen kupolin alla, / soittivat kuuset Sibeliusta / neulasten pizzicaton / Sinulle omistivat.
Ei huolta siis ilkeydestä, pisteliäistä ihmisistä.
Aina voi tihentää askellusta sitä valoa kohti, jossa välähtää ystävän häivä.
Rauhaa:
IMMU