Kenen Kalevala?

Vaikka tänään on Eino Leinon päivä, ajauduin pohtimaan Kalevalaa. Kimmokkeen siihen antoi viikko sitten julkaistu Ylen uutinen, jossa karjalaisaktivisti Tuomo Kondie sanoo, että ”Kalevala on karjalaisilta varastettu”

Kalevalan alkuperää ja omistajuutta pohdittaessa on aluksi muistutettava, että Kalevala ei ole kansanrunoutta. Se on Elias Lönnrotin kirjoittama teos, joka pohjautuu kansanrunoihin. Jos se jostain on varastettu, niin Lönnrotilta. Mutta Lönnrot kirjoitti ja markkinoi Kalevalan juuri siihen käyttöön, johon nuori identiteettiään rakentava Suomi sen otti. Tekijä oli ja, uskallan väittää, olisi edelleen sangen tyytyväinen teoksensa saamaan kohteluun.

Entäpä ne kansanrunot, joita ilman Kalevalaa ei olisi? Suuri osa muistiin saadusta kansanrunoudesta todellakin kerättiin Karjalasta. Erityisesti Kalevalan juonen kannalta keskeisimmät Sampo-runot sekä monet muut eeppiset ja myyttiset kertomukset saatiin talteen Vienasta, eli Venäjän-puoleisen Karjalan pohjoisista osista.

Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että runot olisivat olleet yksin karjalaisen kulttuurin tuotoksia. Lönnrot ja hänen aikalaisensa keräsivät niitä myös Suomesta, Inkeristä ja Virosta. Aiemmin kalevalamittainen runous oli koko itämerensuomalaisen kulttuuripiirin yhteinen ilmaisumuoto, ja myös runojen sisällöissä oli paljon yhteistä. Se oli aikanaan yleistä läntisessäkin Suomessa, mistä kertovat jotkin säilyneet sirpaleet, kuten Pyhän Henrikin surmavirsi.

Kalevalainen runous on siis itämerensuomalaisten kansojen yhteistä kulttuuriperintöä. 1800-luvulla se oli läntisestä Suomesta jo kadonnut osin yhteiskunnan modernisoitumisen myötä, osin siksi, että luterilainen kirkko oli suhtautunut epäkristillisiin runoihin kielteisemmin kuin Karjalan ortodoksinen kirkko. Me suomalaiset olemmekin karjalaisille syvässä kiitollisuudenvelassa siitä, että he tämän kulttuuriperinnön meidänkin puolestamme säilyttivät siihen asti, kunnes se ymmärrettiin merkitä muistiin.

Yksittäisten runojen syntysijoista ovat minua viisaammat paljon erilaisia teorioita kirjoittaneet. En niihin sen syvemmälle mene, huomautan vain esimerkkinä, että Kalevalassa on paljon meriaiheista runoutta, joka tuskin on Vienan korpimailla syntynyttä. Ihmiset eivät olleet täällä erämaiden keskellä turpeeseen sidottuja, vaan liikkuivat ja muuttivat usein pitkiäkin matkoja ja kuljettivat myös runoja mukanaan. Suomen ja (Venäjän-)Karjalan välinen rajahan repesi erottavaksi railoksi vasta Suomen itsenäistyessä ja Neuvosto-Venäjän vaipuessa punaiseen hämärään. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan karjalaisilla runoniekoilla olisi ollut keskeinen rooli runojen hiomisessa siihen asuun, joka Lönnrotia aikanaan innoitti.

Monilla Kalevalan tarinoilla on itämerensuomalaista kulttuuripiiriäkin laajemmat juuret. Maailman synty munasta tunnettiin oletettavasti jokseenkin kaikkialla pohjoisessa Euraasiassa, ja Isolla tammella on ilmeiset vastineensa niin skandinaavien Yggdrasilissa kuin lähi-idän tarujen Elämän puussakin. Jos Kalevalan sisältö on varastettua, niin se on varastettu aika hemmetin moneen kertaan ja monelta taholta sikin sokin edestakaisin.

*

Tietäisimmekö Karjalassa runonlaulajia olleenkaan, jos suomalaiset ylioppilaat ja maisterit eivät olisi käyneet heitä laulattamassa? Ajatus savupirttien suullisen kansanperinteen arvosta ja sen tallentamisesta kirjalliseen muotoon oli, jos ei nyt aivan puhdasta tuontitavaraa, niin kuitenkin sen ajan eurooppalaisten muotiaatteiden innoittamaa. Autonomisessa Suomessa oli riittävän vahva ja aikaansa seuraava kansallinen sivistyneistö, joka otti nuo aatteet vastaan ja synnytti niiden pohjalta liikkeen runojen tallentamiseksi. Karjalassa vastaavaa ei tapahtunut.

Siinä missä suomalaiset saavat kiittää karjalaisia yhteisen kulttuuriperintömme säilyttämisestä riittävän pitkään, karjalaiset puolestaan voisivat kiittää suomalaisia sen tallentamisesta kirjalliseen muotoon.

Jos joku Karjalan lönnrot olisikin jostain ilmaantunut, runoja kerännyt ja niistä vielä eepoksen toimittanut, se olisi todennäköisesti jäänyt unohdetuksi sivumaininnaksi Venäjän vähemmistöjen kulttuurihistoriassa. Karjalassa ei ollut vastaavaa yhteiskunnallista tilausta kansalliseepokselle. Historian oikukas onnetar ei milloinkaan suonut karjalaisille omaa kansallisvaltiota niin kuin suomalaisille ja virolaisille, eikä siellä olisi milloinkaan syntynyt eepoksen ympärille samanlaista  tulkintojen, taiteen ja aatteellisen juhlinnan runsautta kuin Suomessa syntyi. 

*

Vaikka Kalevalan aineksina olivat kansanrunot, itse teos kokonaisuutena ei ole muodoltaan karjalainen eikä muinaissuomalainen, vaan liittyy tiukasti länsieurooppalaiseen perinteeseen. Lönnrot itsekin ilmoitti esikuvakseen Homeroksen Iliaan ja Odysseian, kaikkien eurooppalaisten eeposten esikuvan. Kansanperinteeseen enemmän tai vähemmän pohjautuvia myyttisiä ja tarunhohtoisia sankaritarinoita runoiltiin romantiikan hengessä yhdessä jos toisessakin maassa kansakunnan henkeä kohottamaan. Kalevala oli periaatteessa vain tämän aikansa kansainvälisen muoti-ilmiön suomalainen ilmentymä, mutta onnistui tehtävässään poikkeuksellisen hyvin, ja toimi sitten itsekin esikuvana myöhemmille vastaaville runoelmille, ainakin Viron Kalevanpojalle (Kalevipoeg) sekä pohjoisamerikkalaiselle Laululle Hiawathasta (The Song of Hiawatha).

Kalevalan sisällössäkin heijastuvat 1800-luvun sivistyneistön ihanteet. Esimerkiksi Ainon esikuva tekee kansanrunoissa itsemurhan hirttäytymällä, mutta Lönnrotin kristillisen uskonkäsityksen mukaan itsemurha oli synti. Koska hän halusi tehdä Ainosta hyveellisen ja viattoman hahmon, hän naamioi tämän kuoleman onnettomuudeksi. (Aino menee uimaan, nousee kivelle lepäämään, kivi keikahtaa järveen, ja hups, Aino ei enää osaakaan uida vaan hukkuu.)

Kalevala on siis yhdistelmä vaikutteita ja lainoja monelta eri suunnalta ja monelta eri aikakaudelta. Aivan niin kuin suomalainen kulttuurikin. Mutta se on Suomessa tehty suomalaisen kansakunnan tarpeisiin, ja Suomi on sitä jo 184 vuoden ajan lukenut, uudistanut, tulkinnut, ihmetellyt, inhonnutkin. Kalevala on kasvanut erottamattomaksi osaksi suomalaista kulttuuria, tai pikemminkin suomalainen kulttuuri on kasvanut kiinni siihen. Juuri se tekee Kalevalasta ennen muuta suomalaisen. 

Mutta eihän Kalevala mikään suomalaisten yksinoikeus ole. Ja miksi kukaan haluaisikaan, että olisi? Vuosia sitten luin J. R. R. Tolkienin kirjaa, jonka nimeä en muista. Teksti tuntui suoraan sanoen vähän haukotuttavalta, kunnes yhtäkkiä tajusin lukevani Kullervon tarinaa. Innostuin ja ihastuin heti. Ei Tolkien Kullervoa nimeltä maininnut, eikä Kalevalaa, eikä Suomea. Juonen samankaltaisuudet vain olivat niin ilmeiset, että ”kulttuurivarkaudesta” ei ollut epäselvyyttä. Tästä kiinnostuneena luin myöhemmin Tolkienin elämäkerrankin, ja se paitsi vahvisti tunnistukseni myös kertoi, että Tolkien oli lainaillut Kalevalasta enemmänkin ja jopa osannut suomea.

Ei minulle tullut mieleenikään pahastua siitä, että Tolkien oli lainannut ”omakseni” kokemaani tarua. Päinvastoin. Jos maailman mahtavat kansat ja kulttuurit ”varastaisivat” aineksia suomalaisuudesta yhtä paljon kuin me olemme karjalaisuudesta ”varastaneet”, olisin siitä ikionnellinen.

impivaara

Avaruussään sekatyöläinen. Luonnon, Kalevalan ja suomen kielen ystävä. Ps-pikkupoliitikko.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu