Kun sinusta tulee vanha

Kun sinusta tulee vanha, kaikki olettavat, että sinä taannut lapsen tasolle ja sinulle puhuessaan he alkavat lässyttää kuin pienelle lapselle.

Nämä ihmiset niputtavat sinut johonkin lokeroon, jossa otsikkona on ”ikäihmiset” ja he olettavat, että kaikki ikäihmiset ovat sitä samaa hylkytavaraa, joka on heitetty johonkin roskalavalle, kaatopaikalle vientiä odottamaan, ja jonka vain odotetaan olevan tyytyväisiä, jos heille vie kuravellin ohessa puolitoista nakkia, niin kuin tässä muutama päivä sitten median levityksessä olleessa jutussa kerrottiin.

Jo vaippaikään ”taantuneiden” oletetaan iloitsevan, jos joku ehtii käydä vaihtamassa heille kuivan vaipan silloin tällöin ja niin edelleen.

Luetaan kyllä, mitä laki määrää heidän ravitsemussuosituksekseen, mutta ei ymmärretä, että nakki ei ole kokonaan proteiinia, vaan keskim. siitä on 14 % proteiinia ja loput jos jotakin mössöä. Tähän eräs ”vanhusasiantuntija” totesi, että vanhusten ruoasta pitää pääosa olla hiilareita, koska vanhuksilla on usein niin huonot hampaat, että he eivät pysty syömään protskua. Mitä hittoa. Tänä tekniikan aikakautena meillä ei saada jauhettua/muokattua proteiinia siihen muotoon, että myös vanhus voisi sitä syödä, eikä meillä ole sitä vertaa laskutaitoisia ihmisiä, että osaisivat laskea raaka-aineista oikean proteiinimäärän. Uskomatonta.

Tein itselleni eilen proteiinipirtelön kuntoilijoille tarkoitetusta proteiinijauheesta ja ruismaidosta ja siitä ajatukseni juontui taas tähän vanhusten proteiinin puutteeseen, jolloin aloin miettiä, että siinä olisi yksi hyvä keino lisätä myös vanhusten proteiinin saantia. Se ei tulisi kalliiksi, eikä myöskään tarvittaisi välttämättä yhtään hammasta. Sellaisille, joilla vielä on purukalusto tallessa, olisivat proteiinivälipalat (eikä sellaiset vauvojen puddingit) ihan paikallaan, sillä vaikka siitä ei puhuta, niin monissa tutkimuksissa on osoitettu, että useat vanhukset kärsivät proteiinin puutteesta. Osin se tietysti (kotona asuvilla varsinkin) johtuu köyhyydestä, sillä proteiinihan on, varsinkin hyvälaatuinen, paljon kalliimpaa kuin hiilarit, mutta valitettavan usein se johtuu myös tiedon puutteesta.

Mutta kuuleeko kukaan tätäkään huutoa pimeydestä ja jos kuulee, niin antaako näiden ns. asiantuntijoiden ylpeys periksi ottaa edes harkintaan tällainen radikaali ehdotus. Se onkin toinen juttu se.

Tulee myös mieleen vanhusten lääkitys. Tästäkin minulla on omakohtaisia kokemuksia useitakin, sillä puljasin taannoin useankin vanhuksen kanssa vapaaehtoistyön merkeissä.

Tässä yksi esimerkki. Menin tapaamaan pian 90 vuotta täyttävää rouvaa, joka oli lähestulkoon sänkypotilas. Hän sai ruoan kotiin ja siivoojakin kävi, mutta hän oli kovin yksinäinen, kun lapset olivat maailmalla ja kävivät harvoin. Pää oli teräväkuin fileerausveitsi ja hänen kanssaan vierähti useita tunteja jutellessa asioista. Mutta se ainainen väsymys kalvoi häntä, sillä hän oli tottunut olemaan läsnä ja oli hyvin ”pirtsakka” luonteeltaan. Entinen peruskoulun maikka.

No, tuli päivä, kun lupasin viedä hänet lääkäriin ja omista kokemuksistani viisastuneena otin mukaan kaikki hänen päivittäin käyttämä lääkkeensä ja ne reseptit, jotka löysin, kun ajattelin, että lääkärin olisi näin helpompi saada kokonaiskuva tilanteesta. Ja hyvä, että otin, sillä hänellä oli ollut siihen päivään asti käytössä 17 eri lääkettä, mikä näytti jo läjänä hirveälle, mutta kaikki hän ne uskollisesti oli napsinut, kun lääkäri oli määrännyt.

Lääkäri tutki niitä purkkeja ja vilkaisi minuun, ja kysyi josko minulla on mitään tekemistä tämän myrkkyläjän kanssa ja kun kerroin, että en ole hänen lääkityksensä kanssa tekemisisä, vaan niistä vastaa kotihoito, hän oli pitkään hiljaa ja heitti ne kaikki lääkkeet roskiin ja alkoi kirjoittaa. Ei puhunut mitään, kunnes hän ojensi minulle viisi reseptiä ja sanoi, tässä on kaikki, mitä hän tarvitsee ja heittäkää ihmeessä pois kaikki, jos kotona vielä on jotain. VIISI RESEPTIÄ.

Näin sitten toimittiin, käytiin apteekissa, haettiin lääkkeet ja minä informoin kotihoitoa asiasta ja elämä jatkui. Elämä jatkui ja toi melkoisen yllätyksen tullessaan. Tämä melkein sänkyynsä sidottu vanhus alkoi liikkua ilman tukea, väri palasi poskille ja ruokakin alkoi maittaa, mikä oli aivan uskomatonta. Käytiin jopa muutama kerta ulkona syömässä. Voi miten ihania keskusteluja me kävimmekään, ihania muistoja, joista monet muistan vieläkin. Elämä oli palannut Elnaan ja vain siksi, että hänen lääkityksensä saatettiin ajan tasalle.

Tämä tarina ei vielä pääty tähän, sillä seuraavalla lääkärikäynnillä sain todistaa toista ”ihmettä”, sillä siellä hän tapasi vanhan nuoruuden rakkautensa ja lempi leiskahti uudelleen. Olin laittamassa monet kahvitukset ja seurasin sydän lämpöä täynnä, miten kaksi vanhaa ihmistä nautti toisistaan.

No, tässä nyt oli kaksi juttua, kasi asiaa vanhusten hyvinvoinnista ja näitä voisin kertoa vaikka päivän syömättä, mutta hyvä, jos jaksoitte lukea edes tämän. Minäkin olen tulossa vanhaksi ja peloissani, totta kai, siitä miten meitä vanhuksia kohdellaan. En pyri olemaan asiantuntija, en näsäviisas, vaan kirjotan, mitä sydän sanoo.