Ja rokki palaa!
Luokkayhteiskunta on palaamassa
takaisin tai ainakin väestön elinolosuhteet ja -ympäristö ovat
muodostumassa sellaisiksi, että köyhien ja rikkaiden välinen kuilu
syvenee ja rajat erottuvat entistä selvemmin. Tämän sisältöisiä juttuja muistelen lukeneeni mm. Uuden Suomen
blogikirjoituksista.
Vaikka sosiaaliturva äkkipäätään
katsottuna on varsin hyvä ja koulutus tasapäistä, niin siitä
huolimatta suuntana on sosiaalisen eroavuuden hajonnan kasvu.
Verottaja on varsin kiitettävästi yrittänyt pitää huolta siitä,
ettei rikkaita maahamme ole päässyt suuremmassa mitassa syntymään,
köyhiä sitäkin enemmän.
Tuntuma on, että
hyvinvointiyhteiskunta on rapautunut ja hajoamassa käsiin.
Presidenttikin puhuu jo oleskeluyhteiskunnasta ja kirkko totuttuun
tapaansa maallistumisesta sekä moraalittomuudesta. Nuoriso ei
integroidu yhteiskuntaan sillä tavalla, että hyvinvointia pystytään
kovin helpolla kasvattamaan tulevaisuudessa.
Sotien jälkeen vuosikymmenet
kansallistuntoa nostivat maailmanmestaruustasoiset
urheilusaavutukset, nyt nämä nostavat vain alkoholin
keskikulutusta. Huonosti on käynyt kansankulttuurin kanssa. Ennen
yhdessäolon keskiössä olivat erilaisten yhdistysten järjestämät
tilaisuudet seurain- ja työväentaloilla. Kotimainen teatteri-,
musiikki- ja lavatanssikulttuuri elivät kukoistuskauttaan.
Ahdistuneisuus ja loppuunpalaminen ainakin päällisin puolin oli
siedettävästi yhteiskunnan hallinnassa.
Samaan aikaan, kun radio ja televisio
tappoivat kotimaisen kansankulttuurin amerikkalaisella hapatuksella,
alkoivat vaikeudet nousta pintaan yleisen elämänlaadun
heikkenemisenä. Nyt elämästä piti tehdä oma show suuren maailman
tyyliin. Nykymenossa on vähän samoja piirteitä kuin
renessanssi-ihmisessä, jonka piti tehdä elämästään suuri
nautintojen täyttämä tanssiaisjuhla pyrkimättä sisäiseen
ajatteluun. Ihminen oli tuomittu elämään ilman sielua. Miten on
meidän laita?
Oletko sinäkin kaivannut näitä tai sitä henkeä, joka oli näiden takana?
Lontoon Skidit ja
Sotaa apatiaa vastaan.
Silloin nuoriso huomasi, että voi vain ryhtyä tekemään vaikkei niin hyvin osannutkaan. Tekivät musiikkia, pienlehtiä ja muuta kulttuuria, josta itse pitivät.
Ilmoita asiaton viesti
Henkeä ehkä, mutta musiikissa kaipaan melodian mukana oloa.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä oikein oikein tarkoitat?
Onko rokissa paloa?
Tuleeko rokki takaisin, mistä?
Onko luokkayhteiskunta ollut karussa jossakin ja palaa nyt takaisin?
Sikäli luulen ymmärtäväni ajatteluasi, että tiettyä syklisyyttä on ilmassa, jopa peloittavassa määrin, jos uskomme vertailuja sadan vuoden takaiseen maailmantilanteeseen.
Me vaari-ikäiset voimme kyllä rintaäänellä huokaista: Voi tätä meitä seurannutta sukupolvea, voi voi tätä nuorisoa, voi voi voi heidån lapsiaan!
Ilmoita asiaton viesti
Tässä kohtaa minua ja varmaan muitakin avartaa kovasti Helsingin Sanomien 25.7.07 Ralf Cothonia koskeva juttuosa: ”Hän on toistuvasti tuonut haastatteluissa esiin näkemyksiään taidemusiikin ylivertaisuudesta ja populaarimusiikin turmiollisuudesta, esimerkiksi hän arvioi, että ’tunne-elämän kehittymättömintä ja raainta kerrostumaa’ edustaa heavyrock.”
Luokkayhteiskunta-asiassa taidat olla varsin lähellä totuutta.
Ilmoita asiaton viesti
”Hän on toistuvasti tuonut haastatteluissa esiin näkemyksiään taidemusiikin ylivertaisuudesta ja populaarimusiikin turmiollisuudesta, esimerkiksi hän arvioi, että ’tunne-elämän kehittymättömintä ja raainta kerrostumaa’ edustaa heavyrock.”
Samanlaisin äänenpainoin puhuttiin aikanaan jazzista. Sitä pidettiin turmiollisena ja olihan jazz juurikin sitä; musiikkia bordelleista sekä salakapakoista. Nyt jazz on salonkikelpoista ja sitä kuunnellaan konserttisaleissa.
Helismaan, Vesterisen, Toivo Kärjen, jne. tuotantoa pidettiin yksinkertaisena hömppänä, B-luokan viihteenä. Vasta vuosien jälkeen Helismaata on alettu arvostamaan lyyrikkona ja Kärjen sävellyksiin on tullut kansanperinnön tapaista arvoa.
Ilmoita asiaton viesti
Voidaan varmaan yleistää vielä tuostakin. Monet radikaaleina tai ei-toivottuina pidetyt ilmiöt ovat ajan kanssa saaneet arvostusta, sulautuneet mainstreamiin ja lopulta menettåneet kantavan energiansa. Esimerkkeinä helluntaiherätys, joka alkoi voimallisena liikkeenä, muuttui yhdistystoiminnaksi ja on nyt kirkollistunut, hyväksytty ja menettämässä voimaansa. Samaa povaan perustuslaillisille, joiden protesti vielä kantaa mutta sulautumisen jälkeen (hallitus) hiipuu.
Jazzille kåvi noin, rokille on juuri kåymässä. Vain freakit jäävät. Toisaalta: jonkinlainen syklisyys näyttäisi toimivan sikäli, että saman tyyppiset ilmiöt palaavat erilaisessa asussa.
Ilmoita asiaton viesti
Tietenkin, jos haluaa alkaa genrepoliisiksi, niin voihan ns. genren sisällä olla ”radikaaleja” artisteja, jotka tietyllä tapaa jakavat mielipiteitä pahennuksesta arvostukseen. Sen sijaan se vaatii perehtyneisyyttä jo ko. genren musiikkiin, jotta tunnistaa näitä. Eikä niiden tarvitse olla edes ”friikkejä” juttuja millä saa aiheutettua pahennusta, etenkin kaikenlaisten puristien keskuudessa.
Ilmoita asiaton viesti
Niin vaatii, jopa osa- tai aligenren suhteen. Esim perinteellinen jazz on konservoinnin ohessa koko ajan kehittynyt tavallaan saman osagenren sisällä mutta myös fuusioitunut, ristisiinnyt (crossover) ja vaikka mitä.
Jaakon tapaan minäkään en pidä heavy rockista, mutta pakko myöntää että genreä paremmin tunteva tyttäreni pystyy perustelemaan arvostuksensa, tunnistamaan feikit, tunnistamaan anakronismit, sisävitsit, jne. Genren tuntijalle riittää niitä vivahteita, joista elävä taide koostuu.
Lisättäköön vielä, että arvostan suuresti Gothonia, mainio pianisti ja hyvä luennoitsija.
Ilmoita asiaton viesti
>#9 JP: ”Jaakon tapaan minäkään en pidä heavy rockista..”
Olisin hiukan varovaisempi itseni suhteen. Saattaisin pitää, jos tietäisin mitä heavy rock on ja tietoisesti sitä joskus kuulisin tai olisin kuullut. Mutta JP:n sivistynyt arvaus osuu todennäköisesti mustan keskelle.
Minulta kun on vielä moni tangokin kuulematta. Pelkästään Argentiinassa on rekisteröity niitä yli 50 000 ja kaiken lisäksi tango on otettu UNESCOn maailman kulttuuriperintölistalle Abu Dhabissa 30.9.09.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä esimerkiksi musiikinopetuksen tasosta peruskoulussa tällä hetkellä, mutta vielä noin 10 vuotta sitten se oli varsin pätevää. Sitten sitä alettiin ajaa alas enkä ole seurannut, miten alas. Silloin seurustelin musiikinopettajan kanssa ja aika hyvin tutustuin opetuksen tasoon. Tärkein varmaankin oli se, että nuorille opetettiin sitä musiikkia ja niillä soittimilla, jotka heitä kiinnostivat. Omassa nuoruudessani musiikinopettajien asenne oli usein sama kuin Gothonilla. Keskikoulussa minulla sattui kuitenkin olemaan aika hyvä opettaja. Soitti mm. Emerson, Lake & Palmer – Pictures at an exhibition levyltä Mussorgskia ja Abaddon Boleroa – siis klassista musiikkia.
Tuota noin 10 vuotta sitten ollutta hyvän musiikinopetuksen tason ja hyvien opettajien tuottamaa satoa on Suomessa hyödynnetty mm. lukuisilla Idols, Voice of Finland ja muilla kilpailuilla. Ja on sieltä melkoisia lahjakkuuksia löytynyt. Ainakin Saara Aalto oli Voice of Finlandissa, mutta Petteri Sariolasta en tiedä.
Jos jossain kulttuurin puolella näyttää olevan ongelmaa, niin se taitaa enimmäkseen olla tarjonnan paljoudesta ja hyvästä laadusta johtuvaa. Oma tavallaan ongelmani on se, että olen luopunut lähes kokonaan broadcast-tyyppisestä tarjonnasta. Sillä tavalla välttyy keskinkertaisuuden toistolta, mutta myös ne huiput jäävät helposti huomaamatta. Samalla vahvistuu se harha, että vain vähintään 6-kymppiset sedät jaksaa enää heilua ja tehdä hyvää musiikkia. Tietysti J. Karjalainen ja David Bowie ovat luotettavia ja aina vähintäänkin kuunneltavaa musiikkia tekeviä, mutta..
Ilmoita asiaton viesti