"Herättäjä"

Työttömien avustamiseksi perustetun
aikakauslehden lokakuun puolivälin numerossa oli viidellä sivulla
tarinaa suomalaisesta kuuluisasta uupuneen eliittikulttuurin
edustajasta. Katson oikeudekseni närkästyä kirjoituksessa
esitettyjen mielipiteiden sävystä. Irvaili meille tavallisille
tallaajille, jotka emme osaa käydä syvällistä keskustelua
twitterissä tai pohtia tajunnan räjäyttäviä taiteellisfilosofia
kysymyksiä öisillä kapakkakierroksilla ryyppykavereiden kanssa.
Ainakin vessan seinien kirjoitukset tuntuvat olevan hänelle tuttuja,
koska niihin viittaa. Itse en viimeiseen 40 vuoteen muista käyneeni
sen tasoisissa käsienpesupaikoissa, missä on kirjoituksia seinissä,
mutta pitäähän sitä suuruuksien joskus laskeutua koturneiltaan.

Kritiikki yleensä syntyy luomiskyvyn
puutteesta, mutta tässä siitä ei pitäisi olla kyse, vaan enempi
makudiktatuurista. Syvällistä, hedelmällistä ja hyväksyttävää
on vain keskustelu, jossa ollaan maestron kanssa samaa mieltä.
Oikeaa kulttuuria on vain se, mikä itse edustaa ja missä itse on
spesialisti, sitä ei ole syytä kenenkään kyseenalaistaa, ei ainakaan
kulttuuriministerin.

Jos muualla maailmalla kulttuuri elää ulkopuolella valtion tuen ja sen tarjoaminen meillä
edellyttää yhteiskunnalta noin 90% tukea kokonaiskuluista, niin
tuntuu oudolta tässä taloudellisessa tilanteessa tällaisen
menettelyn vaatiminen. Laajojen kansankerrosten mielen ylentämiseksi
löytyy yhteiskunnalle paljon halvempiakin, tehokkaampia ja
kattavampia keinoja kuin joku klassinen musiikki livenä
tykötarpeineen.

Kulmakarvat nousevat varmaan muillakin
kuin minulla, kun kulttuurimme soihdunkantaja, jonka yhteiskuntamme
on ilmaiseksi kouluttanut, viitsii julkisesti räksyttää tavallisia
maamiehiään, vaikka samaan hengenvetoon vakuuttaa olevan
sydämessään mitä suurin patriootti. Jotenkin tässä on
tekopyhyyden ja hurskastelun makua ja tällainen ajattelutapa
muistuttaa enempi kirkasta valonsädettä, joka on kulkenut kahden
toisiaan vastaan kohtisuorassa olevan polarisaatiohilan läpi.